Tämä kysymys soi lakkaamatta päässäni silloin, kun olin nuori. Se vaikutti kaikkeen tekemiseeni ja olemiseeni, siitä oli tullut lähes pakkomielle, eräänlainen pakkoajatus, joka ei jättänyt koskaan rauhaan. Jännitin kaikenlaisia kohtaamisia, koska pelkäsin, että toiset ajattelevat minusta jotain negatiivista. Vaikka olin yksin, mietin usein silti, teinkö oikeita asioita oikealla tavalla. Se oli läsnä kaikkialla – varsinainen ajatusmörkö!

Tämä on yksi esimerkki Kirjeystävä-palvelusta. Ei kenenkään oikea kirje, vaikka voisi olla. 

Millaiselta sinun pelkosimulaatiosi näyttäisi? Tilanne, jossa menisit kohtamaan omat pelkosi ja taistelemaan niitä vastaan? Eräänlaisen pelkosimulaation voit järjestää itsellesi omien ajatusten ja mielikuvien avulla, jos vain uskallat.

Jokainen meistä katsoo maailmaa omien silmälasiensa läpi. Vaikka asuisimme samassa paikassa vierekkäisinä naapureina ja olisimme töissä samassa firmassa, meillä olisi silti aivan erilaiset tulkinnat kaikesta ympärillämme tapahtuvasta. Niin helposti sortuu siihen kuplaan, että oma käsitys olisi se oikein ja paras, vaikka se ei missään tapauksessa ole koko totuus – vain yksi kapea siivu kaikista eri näkemyksistä. Ainakaan se ei missään tapauksessa ole syy alkaa määräillä ja laittaa toisia ihmisiä arvojärjestykseen.

Oletko sinäkin sellainen? Minä ainakin olen. Edellisessä tekstissäni pohdiskelin motivaation vaikeutta, ja sivusinkin siinä kohtaa hieman sitä, miten saman vanhan jauhaminen alkaa helposti kyllästyttää. Tähän kohtaan ajattelin jatkaa sitä hieman ja vetäistä muutaman  sanasen elämyshakuisuudesta, koska se on myös tekijä, jonka olen huomannut vaikuttavan todella merkittävästi siihen, miksi saan tai en saa aikaiseksi mitään, tai varsinkaan pidettyä jotain rutiinia pidemmän aikaa.

Joulun jälkeen suklaa ja sohva houkuttelisivat huomattavasti enemmän kuin pääolkapääpeppupolvetvarpaat-jumppa ja kuntosalikortti. Toki nekin jaksavat pari viikkoa motivoida, mutta sen jälkeen olisikin taas niin kiva vain jäädä vällyjen väliin kutomaan sukkaa. Mistäpä sitä motivaatiota kaivaisi ja ennen kaikkea, miten sen saisi vielä pidettyä yllä? 

Kerronpa tässä oman sairastelutarinani. En tiedä inspiroiko se ketään, mutta ainakin voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että sain katkaistua oman 30 vuoden sairastelukierteeni muutamassa päivässä, kun löysin oireilleni oikean syyn.

Rakastan pehmeitä asioita! 💙 Olen monesti ihmetellyt sitä, eikö muut aikuiset rakasta, sillä ainakaan heidän kodeistaan ei turhan paljon löydy asioita, joita voi vapaasti hipsutella ja joita voi ottaa kainaloon. Ainakin minun käteni ja ihoni pitää siitä, että sitä vasten on pehmeitä materiaaleja: ne saavat koko kehon ja hermoston rauhoittumaan ja kevenemään. Jos on stressaava tilanne, ei tarvitse kuin ottaa jokin pehmoystävä kainaloon, koko kehoon tulvahtaa heti selkeästi havaittava turvan ja lämmön tunne. Tämä on meillä kaikilla perustarpeena jo lapsena, joten mihin se katoaisi aikuisenakaan? Ei mihinkään, me vain jossain kohtaa unohdamme sen ja kuvittelemme, että se on jollain tapaa lapsellista ja hölmöä. (Ei ole!)  Etsimme helposti myös lämpöä ja turvaa toisista ihmisistä - mikä ei tietystikään ole ollenkaan huono juttu - mutta ei voi olettaa niinkään, että koko ajan olisi joku toinen saatavilla. Entä vaikka työmatkalla? Pakkaatko mukaasi jotain pehmeää ja kodikasta? Jos et, niin miksi et? 

Törmäsin eilen erääseen videonpätkään, jota jäin miettimään. Siinä puhuttiin manifestoinnista, mikä sanana nostattaa ainakin minulla karvat pystyyn, vaikka sinänsä asia ei ole lainkaan niin mystinen ja outo, kuin mitä itsekin alun perin kuvittelin. Tämä nyt ei ollut siis se, mitä jäin miettimään, mutta alustan nyt ensin hieman tätä manifestointi-asiaa ja suhdettani siihen noin ylipäätään, jotta edes itse pysyisin kärryillä omassa ajatuksenjuoksussani.