Tämä on yksi lempiaiheistani! En edes muista, mistä sen alun perin löysin, mutta olen vuosien varrella muokkaillut sitä itsekin. Ajatus on hyvin yksinkertainen: kummalla mindsetillä sinä olet liikenteessä, Uhrin vai Selviytyjän? Onko kaikki aina muiden vika, ajelehditko elämäsi läpi voimatta vaikuttaa siihen lainkaan? Vai otatko elämäsi ohjat omiin käsiisi ja hyväksyt sen, että toisinaan voi olla ihan hyvä katsoa itseään peiliin? Kun näiden kahden tyypin eron tunnistaa, on helpompaa myös muuttaa oma ajatus- ja toimintamalliaan.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle kanava kertoa asioita, purkaa tunteita ja ajatuksia. Tänäänkin taas sain omia ajatuksia selviteltyä, kun kirjoittelin tunnin verran ajatuksenvirtaa kaikesta siitä, mikä ärsyttää. Eipä ärsytä enää. Sekavista ärsytyksistä tuli sanoja, sitten lauseita, kappaleita. Sitten ne menivät, hus pois. Nyt on taas olo, että voi aloittaa puhtaalta paperilta. Ihan parasta terapiaa, ja aivan ilmaista. Lisäksi kirjoitan tämän blogitekstin ja vähän tulossa olevaa kirjaani. Ihan parasta! Mikä on sinun tapasi tuoda ajatuksesi ja tunteesi ulos?

Ilahduin kovasti, kun sain Kirjapajalta luettavakseni psykologi & psykoterapeutti Minna Martinin Luonnon hengitys -kirjan. Minua houkutteli erityisesti uusi näkökulma luontoon ja sen tuomaan hyvinvointiin: miten hengitystä, luontoa ja vuodenkiertoa voi tarkastella osana minuutta ja kokonaisvaltaista hyvinvointia? Miten luonnon kautta voi ymmärtää uutta itsestään?

”Ei tällä minun tekemiselläni ole mitään väliä!”  Okei, myönnetään, tulee itsekin tätä sanottua vähän väliä, vaikka tiedän ettei kannattaisi. Koska todellakin on väliä! Se mikä tuntuu nyt aivan mitättömältä jutulta, voi loppupeleissä ollakin aika iso juttu ja sen seuraukset voivat olla yllättävän monitahoiset. Annapas kun selitän mitä tarkoitan.

Yksi yksinkertainen syy siihen, miksi ohjatut kurssit ja valmiiksi laaditut treeniohjelmat eivät toimi, on se, että aika monessa meissä asuu pieni kapinallinen. Tunnistan sen niin selvästi myös itsessäni! Se on se tyyppi, joka ohjeet saatuaan alkaa heti miettiä, miten voisi tehdä asiat omalla tavallaan, ihan pikkuisen paremmin? Se, joka alkaa väittää vastaan ihan periaatteesta, koska haluaa tehdä asiat eri tavalla. Se, joka inhoaa rutiineja ja ulkopuolelta tulevia ohjeita, joka haluaa päättää itse ja pitää langat omissa käsissään. Ja tietysti myös se kärsimätön pöhelö, joka ei jaksa innostua mistään pitkäpiimäisestä jutusta, vaan haluaa kokeilla sitä sun tätä ja nähdä tuloksia nopeasti. Elääkö sinussakin tällainen Kapinallinen?

Suvivirsi – ah, tuo jokakeväinen riidankylväjä! Mistä muusta kappaleesta saadaan revittyä niin isot otsikot kuin tästä lempeästä ja varsin viattomasta keväisestä laulusta? No, joulujuhlien joulunäytelmästä tietysti, mutta se kuulunee samaan kategoriaan. En vain yksinkertaisesti jaksa tajuta, eikö ihmisillä ole mitään muuta tekemistä kuin pyöriä oman napansa ympärillä ja loukkaantua aivan kaikesta? 

Olimme mieheni kanssa vasta lehtihaastattelussa, jossa aiheena oli herkkyys parisuhteessa. Siinä yhtenä esiin nousseena sivujuonteena oli se, että kirjoitamme paljon toisillemme. Olen tuonut tätä julki joskus muissakin yhteyksissä ja aina olen saanut vähän samantyylistä kulmien kohottelua: ”Ai, kiinnostavaa, voiko noinkin tehdä? Onpa kiva idea!”  No miksi ei voisi? En tiennyt, että se olisi jotenkin mullistava keksintö, sillä meille se ollut ihan arkipäivää sen 20 vuotta, jotka olemme yhdessä tätä elämänpolkua matkustaneet. Maailma on pullollaan kyniä ja paperia, vihkoja ja tietokoneen tekstinkäsittelyohjelmia, myös puhelimen sovelluksia, kuten niinkin eksoottinen kuin WhatsApp, joten luulisi, että kirjoittaminen olisi jokseenkin arkipäiväistä. Kuitenkin koko ajan törmään siihen, ettei ole tultu ajatelleeksi, että sitä voisi hyödyntää myös parisuhteessa enemmän.

Tunnen useampia henkilöitä, joiden olen kuullut määrittelevät itsensä kyseisellä lauseella. Joskus aikoinaan tein itsekin niin, mutta onneksi sitä aika harvoin enää lipsahtaa. Esimerkiksi mieheni on tässä loistava, ja olenkin yrittänyt häntä jo useamman vuoden kouluttaa ajattelemaan toisin. Jos on aina tottunut ajattelemaan itsestään tietyllä tavalla, sitä näkemystä on aika hidasta muuttaa – tiedän! Omasta kokemuksesta voin kuitenkin sanoa, että se on aivan mahdollista, kun tietää mihin tarttua.

Kevään lahjakorttirumba alkaa äitienpäivän kynnyksellä. Hierontalahjakortti on taatusti toimiva ja usein myös toivottu lahja. Eikä siinä mitään, myös minä toivon niitä usein ja saankin. Niskani ovat kroonisesti jumissa tietokoneella nököttämisestä ja käsitöiden tekemisestä. On aivan ihanaa pötkähtää pöydälle möyhittäväksi, vaikkakin usein käsittelystä on rentoutuminen kaukana. Myös kasvohoitoon on aina kiva mennä: joku muu nyppii ja hieroo kasvoja, jonka lopputulemaksi saa freesin ja pikkuisen vähemmän väsyneen näköisen naaman. Hemmottelulahjakortit ovat erityisen ihania: ei tarvi ajatella mitään, ei edes puhua siitä, mikä minussa tällä kertaa on jumissa, vaan voi vain nautiskella. Mutta mihin unohtui mielen hieronta? Mielen hoito ja mielen hemmottelu? Kuinka moni niitä osti tai sai lahjaksi?

Muistilappu tuijottaa jälleen syyttävästi pöydältä: joko saat tämän homman viimein hoidettua?? Ehkä tunnin päästä, ehkä huomenna, ehkä ensiviikon torstaina, kun on parempi hetki? Ehkä sitten, kun tulen kotiin, tai sitten kun hiusväri on kuivunut ja pesty pois  - en nyt sentään voi alkaa soitella hiusvärit päässä kun puhelin sotkeutuu!

Sisukseni suorastaan hyppelivät ilosta, kun minulle tarjottiin mahdollisuutta lukea Nitta ”Keijumuori” Käen herkkyyskirja Tuulihattu – Ajatuksia ja kokemuksia erityisherkkyydestä. Olisin lukenut kirjan myöhemmin muutenkin, mutta enemmän kuin mielelläni kirjoitan siitä myös omia ajatuksiani, ja pohdin, millainen lukukokemus se tällaiselle toiselle erityisherkälle oli.

Tämä kysymys soi lakkaamatta päässäni silloin, kun olin nuori. Se vaikutti kaikkeen tekemiseeni ja olemiseeni, siitä oli tullut lähes pakkomielle, eräänlainen pakkoajatus, joka ei jättänyt koskaan rauhaan. Jännitin kaikenlaisia kohtaamisia, koska pelkäsin, että toiset ajattelevat minusta jotain negatiivista. Vaikka olin yksin, mietin usein silti, teinkö oikeita asioita oikealla tavalla. Se oli läsnä kaikkialla – varsinainen ajatusmörkö!