Ilahduin kovasti, kun sain Kirjapajalta luettavakseni psykologi & psykoterapeutti Minna Martinin Luonnon hengitys -kirjan. Minua houkutteli erityisesti uusi näkökulma luontoon ja sen tuomaan hyvinvointiin: miten hengitystä, luontoa ja vuodenkiertoa voi tarkastella osana minuutta ja kokonaisvaltaista hyvinvointia? Miten luonnon kautta voi ymmärtää uutta itsestään?
Vaikka aluksi hieman pelkäsin, olisiko kyseessä pelkkä hengitys-opas (itse kun en ole oikein koskaan saanut kiinni nimenomaan hengitysharjoituksista) sekä liiallista luonnon ylistystä (itse olen enemmänkin kaupunkiympäristöistä pitävä), olin onneksi väärässä. Heti alkuun löysin paljon kiinnostavaa pohdittavaa luontosuhteesta ja aloin toden teolla myös itse pohtia, mikä on oma suhteeni luontoon. En siis päässyt alkua pidemmälle, kun ajatus alkoi jo askaroida varsin syvällisissä pohdinnoissa.
Tajusin, että suhde se on vaihtelevakin suhde: vaikken olekaan mikään ”eräjorma”, ”puskajussi” tai ”metsäreino” (kuten teinipoikani luontoihmisiä tapaa kuvailla), minullakin on oma suhteeni luontoon. Oikeastaan pidän kyllä paljonkin luonnosta, mutta en välttämättä koe suurta tarvetta päästä vaeltelemaan metsiin. Minusta on mukavaa samoilla puistoissa, pyöräteillä ja meren rannoilla – katsella erityisesti värikkäitä kukkia ja ihanasti vihertäviä puita. Katselen myös mielelläni metsää keittiön ikkunasta. Minusta on aina ollut kivaa seurailla pilviä ja kahlailla hiekkarannoilla (uimaan en kuitenkaan mene). Kaikkein eniten rakastan pehmeää kesätuulta iholla ja sitä, miten meren rannasta näkee kauas – niissä hetkissä omat ongelmat asettuvat mittasuhteisiinsa ja tuntee olevansa osa jotain kokonaisuutta. Rakastan kesää, talvea en niinkään, mutta huumaannun myös kauniista lumisateesta ja revontulista, sekä siitä äänestä, miten pakkaslumi narskuu kengissä.
Olen aina jotenkin ajatellut, että ehkä pitäisi pitää luonnossa liikkumisesta enemmän, koska tuntuu, että kaikki muut siitä pitävät. Olen myös kokenut välillä olevani ”väärällä” tavalla herkkä, koska niin moni muu herkkä ihminen hullaantuu luonnonvesissä uimisesta tai metsissä samoilusta – minä en. Jotenkin kirjan lempeä ote antoi myötätuntoa itseäni kohtaan: näin on hyvä – tämä tuntuu minusta sopivalta ja se riittää. Se, ettei koe tarvetta vaellella tuntureilla ja viettää aikaansa puutarhaa hoitaen, ei tarkoita sitä, etteikö luonnolla olisi silti merkitystä ja hoitavia vaikutuksia. Voin hyödyntää sen, mikä on minulle hyvä.
Martin muistuttaa, että emme ole vain tekemisissä luonnon kanssa, vaan olemme itse osa sitä. Kun tätä alkaa tarkemmin pohtia, ajatus on oikeastaan aika huimaava. Vaikka en olisikaan koko ajan kosketuksissa luontoon, silti olen sitä enemmän kuin uskonkaan – MINÄ olen luontoa. Auts! Eli kun tutkin luontoa, tutkin samalla myös itseäni. Esimerkiksi juuri hengittäessä vedän kirjaimellisesti luontoa sisääni ja puhallan sitä takaisin. Pelkästään se, että hengitän, saa ainesosat luonnossa liikkumaan. Hengitys on siis oivallinen ”välikappale” minun ja luonnon välillä, osa meidän molempien jatkuvaa liikettä. (Kuulostaapa filosofiselta! Ah, miten jännittävää!) Ymmärrän, miksi Martin on valinnut juuri hengityksen yhdeksi kirjansa pääteemoista: se on luonteva silta sisäisen ja ulkopuolisen välillä.
Niin kiinnostavaa! Ehkä en vain ole tullut ajatelleeksi, miten paljon luonto silti on koko ajan mukana elämässäni ja millainen vaikutus sillä on myös omaan hyvinvointiini? Selkeästi suurempi kuin olen huomannutkaan.
Seuraavassa muutamia omia luontokokemuksiani.
Mieleeni tuli esimerkiksi elävästi se, kun istuimme 20 vuotta sitten ensimmäisen poikaystäväni (ja nykyisen aviomieheni) kanssa monta iltaa merenrannassa autossa jutellen ja tutustuen toisiimme. Oli helpompi tuijotella jutellessa samaan suuntaan -katsella pikkuhiljaa pimenevälle merelle - kuin tuijotella toisiimme (kun emme silloin olleet vielä siinä tuijotteluvaiheessa). Meren ranta oli luonteva paikka olla rauhassa muulta maailmalta, omassa pienessä yhteisessä kuplassa. Oli aivan eri asia tuijotella muuttuvaa merta, kuin parkkipaikan ruutuja, puuta tai talon seinää.
Käyn mielelläni myös lenkillä ystävieni kanssa – pystyn keskittymään keskusteluun paremmin, kun teemme samalla jotain ja katselemme samaan suuntaan. Luonto on siis helppo tapa tavata muita ihmisiä, ja samalla saa myös raitista ilmaa ja liikuntaa – ei ollenkaan huono juttu! Ulkona liikkuessa ajatus lähtee kulkuun eri tavalla kuin sisällä istuessa, joten mikäpä parempi keino aloittaa yhteinen työpalaveri.
Olen aina ollut todella surkea leikittämään lapsia hiekkalaatikolla tai pihalla, mutta sen sijaan minusta on aina ollut mukavaa tehdä kärrylenkkejä tai pyöräillä heidän kanssaan. Kun he olivat pieniä, nappasin heidät kerran päivässä tuplarattaisiin ja lähdimme kävelemään – ihan sama minne, vaikka lähikirjastoon, kauppaan tai leipomoon ostamaan sämpylöitä. Tein vaikka tikusta asiaa, että pääsimme johonkin muualle kuin pihalle. Usein kävelimme läheisen kuntopolun varteen katselemaan muurahaiskekoja, minkä jälkeen jaksoi taas palata kotihommien pariin. Nykyisin, kun lapseni ovat jo isoja koululaisia, meistä kaikki tykkäävät pyöräillä: kaikki lähdemme omiin suuntiimme nauttimaan pyörälenkistä omassa rauhassa.
Pidän myös tosi paljon automatkailusta mieheni kanssa – oma turva-ankkurini on auton ikkunasta näkyvä vihreä peltomaisema pilvineen ja pinkkeine horsmineen. Luontoa mitä suurimmissa määrin!
Nuorena rakastin lukea kirjoja kesäisin ulkona – aloin nyt jopa kaivata tuota tapaa! Pitäisi ehdottomasti ottaa kirja mukaan ja mennä ulos lukemaan!
Martin kuvaa monin paikoin luonnon kannattelua ja pysyvyyttä. Vaikka kuinka olisi hankala olla, suuria tunteita tai sekavia ajatuksia, maa jalkojen alla pysyy aina vakaana. Luonto on neutraali, se ei arvostele, vaan antaa tunteiden ja ajatusten olla ja mennä: on turvallista tuntea ja ajatella sekä samalla opetella huomaamaan oman kehon reaktioita. Luonto asettaa myös omat murheet isompaan mittakaavaan niin, että niihin saa objektiivisemman lähestymiskulman – tämän olen todennut moneen kertaan itsekin. Siinä missä kotona seinät tuntuvat kaatuvan päälle omien ajatusten kanssa, luonnossa ne pääsevät liitelemään vapaammin ja näyttäytyvät aivan erilaisessa valossa. Joskus pelkkä ovesta ulos astuminen voi auttaa hengittämään vapaammin.
Ihminen tulkitsee kaikkea aina omasta pienestä päästään käsin: kun lähtee tapaamaan muita ihmisiä tai katselee meren rannasta avautuvaa maisemaa, alkaa pohtia, ovatko asiat sittenkään niin mustavalkoisia. Se, mikä tuntuu itsestään selvältä, ei välttämättä luonnossa enää näytäkään siltä – tai toisinpäin: se mikä näyttää järjettömältä, voikin asettua isommassa mittakaavassa täysin järkevään paikkaan. Siellä myös ymmärtää, ettei oikeastaan edes tarvitse ymmärtää.
Esimerkiksi yhtenä iltana katselin keittiön ikkunasta, miten ikkunan takana pyöri valtava parvi pienenpieniä hyttysiä. Niiden sinkoilu näytti aivan järjettömältä, kun ne kiersivät koko ajan samaa kehää toistensa ympäri. Tajusin kuitenkin, että sinkoilu oli järjetöntä MINUN mielestäni, ei varmastikaan hyttysten mielestä. Ehkä ne eivät asiaa kummoisesti ajattele, mutta silti niiden toiminnassa on selvä logiikka ja tarkoitus: MINÄ en ymmärrä sitä, koska sillä ei ole mitään merkitystä MINULLE. Näille pienille hyttysille sinkoilu on ehkä kuitenkin jopa elinehto. MINÄ en ole maailmankaikkeuden keskipiste, joten kaiken logiikan ei tarvitsekaan olla minulle selvää eikä minun mielestäni järkevää ollakseen silti todella järkevää. (Ymmärtänet mitä tarkoitan.) Vasta oli myös uutisotsikoissa, miten salama oli iskenyt kirkkoon kesken häätoimituksen. Tästä voisi kuka tahansa vedellä vaikka minkälaisia johtopäätöksiä ihmisen näkökulmasta, mutta salamaa tuskin pätkääkään kiinnostaa mihin rakennukseen se osuu tai kenen häitä sen osumakohdassa vietetään. Se vain ON. (Ymmärtänet varmaan pointin tässäkin.)
Pidin kirjan lukuisista harjoituksista, koska mielikuvaharjoitukset ovat iso osa omaa työtäni. En kirjan harjoituksia erityisesti kokeillut, mutta löysin niistä paljon kivoja ajatuksia omiin harjoituksiini. Vaikka en harjoituksiin vielä pysähtynytkään, huomasin silti välillä pohtivani niitä esimerkiksi ulkona liikkuessani: ”hei, nyt maa on tässä jalkojeni alla” tai ”millaisia mielikuvia tämä ja tämä asia minussa herättää?” Ihmiset eivät useinkaan tajua, miten valtavasti teemme koko ajan töitä oman mielemme ja ajatustemme kanssa ilman, että huomaamme sitä lainkaan. Mielikuvaharjoitukset ovat siitä niin kivoja ja toimivia, että ne ovat koko ajan läsnä ja ne voi myös ottaa mukaan ihan mihin tahansa, myös luontoon tai pienelle happihyppely-lenkille.
Itse asiassa Martin huomauttaa, että aistikokemukset ovat koko todellisuutemme perusta: perustamme kaiken ajattelumme siihen, mitä tunnemme, näemme ja koemme ympärillämme. Voiko kukaan siis enää väittää, etteikö luonnolla olisi mitään tekemistä ajatusten, tunteiden ja erilaisten olotilojen kanssa?!
Luonto elää sykleissä. Olen yrittänyt myös omassa työssäni tuoda esiin sitä, miten asiat usein etenevät syklisesti – ei aina ollenkaan suoraa viivaa, vaan elämä on jatkuvaa pyörimistä. Kuvaan tätä usein esimerkiksi vuoristoradan avulla: välillä on hurjaa alamäkeä, välillä todella tiukkaa ylämäkeä, mutta yhtä kaikki, eteenpäin mennään ja elämä rullaa. Vaikka välillä on hankalaa, pian voi tulla se päivä, että kiljumme riemusta tai jännitämme niin, että maha kääntyy nurin. On aivan turhaa yrittää tavoitella tasaista olotilaa ja elämää, koska sellaista ei koskaan tule. Mielestäni onnellisuuden tavoittelussa nykyihminen on unohtanut tämän, ja ahdistuu, kun välillä tuleekin ”kuoppapäiviä”. Kaikki nousut ja laskut pitäisi siivota pois tasaisen onnellisuuden tieltä. Mahdotonta!
Asiat myös tapahtuvat aina vaiheittain: harvoin kerralla, vaan prosessit vaativat oman aikansa kehittyäkseen. Luonnon näkökulma antaa tällekin lempeän lähestymistavan: luonnossa kaikki kasvaa, kukoistaa, lakastuu ja lepää – kunnes taas kierros alkaa alusta. Mikään osio ei ole toista parempi, vaan kaikella on paikkansa. Vaikka rakastaisi eniten kesää, kesää ei voi tulla ilman muita vuodenaikoja (paitsi ehkä Australiassa, mutta sielläkin vaaditaan sadekautta väliin, jotta kaikki eivät kuivuisi ja kuolisi). Luonnon malli on armollinen ja antaa tilaa kaikille vaiheille – olen tässä, nyt on hyvä. Ei auta, että hoppuilee ja kiirehtii, koska seuraava siirtymä tulee sitten, kun sen on aika tulla. Jos se tulisi väärään aikaan, se ei olisi ollenkaan sellainen kuin sen pitäisi olla.
Jäin miettimään vuodenaikojen muuttumista omissa elämänvaiheissani. Vaikka Martin kuvailikin niitä pääasiassa esimerkiksi eri ikäkausien mukaisesti, minä mietin niitä enemmänkin nopeampina sykleinä. Koen esimerkiksi olevani yritykseni kanssa selkeästi keväässä: kaikki on vielä alussa ja puhkeamassa kukkaan: luotan vahvasti siihen, että vielä tulee kesä, jolloin oikeasti pääsen kukoistamaan tämän hommani kanssa. Ehkä jossain kohtaa kohtaan syksyn: ei loppua, vaan ehkä ajan, jolloin on aika päivittää tilannetta ja pohtia taas uusia ajatuksia. Talvessa voin ottaa reilusti taukoa, antaa uusien tuulien muhia pinnan alla. Tuntuu, että olin pitkään talvivaiheessa ja vuosi sitten oli aika herätä uuteen kevääseen. Näin se vain menee. Tuleva vaihtelu ei tunnu myöskään niin pelottavalta, kun tietää etukäteen, että näin se kulkee.
Syklisyys näkyy myös omassa tekemisessäni vuoden eri aikoina. Kevät on minulle kesään valmistautumista, sillä kesä on aina ollut minulle se rakkain vuodenaika. Kesään pakkautuu monenlaista tekemistä, kokemista ja reissaamista: koska Suomen kesä on lyhyt, siihen pitää mahduttaa niin monenlaista! Se on eloisaa ja puuhakasta aikaa. Syksyllä ilmojen viiletessä kaivaudun sisälle käsitöitteni pariin, nautin hämärästä ja tunnelmavaloista. Myös talvi on tietyllä tavalla enemmän pysähtymisen ja palautumisen aikaa, jolloin on aikaa kehitellä jälleen uusia ideoita tulevan kevään ja kesän ajaksi. Kyllähän me varmasti kaikki teemme tätä, mutta harvoin pysähdymme ajattelemaan sitä lainkaan.
Kiinnostavaa kirjassa oli myös muistutus siitä, miten luonto on iso järjestelmä, missä jokaisella on paikkansa – kun jokin häiritsee tasapainoa, se horjuttaa ympärillään muutakin kuin horjujaa itseään. Vaikka olemme tottuneet ajattelemaan, että vain vahvimmat ja sopeutumiskykyisimmät pärjäävät, tosiasiassa näkemys on vanhentunut: parhaiten pärjäävät ne, jotka parhaiten osaavat tehdä yhteistyötä sekä antaa että ottaa apua vastaan. On oikeastaan aika pelottavaa tajuta, miten vieraantunut ihminen on symbioosistaan luonnon kanssa: tavoitellessamme omaa etuamme unohdamme, että pärjätäksemme meidän piti olla osa luontoa, ei hallita sitä.
Luonnon kautta voi ymmärtää siis paremmin myös omaa kontrollin tarvetta. Vaikka haluaisimme kovasti kaiken olevan hyvää ja kaunista, tarvitsemme kuitenkin myös epävarmuutta ja pimeyttä, mitä luonto ei piilottele. Ihminen ei voi hallita eikä kontrolloida luontoa, ei edes itseään, ja tämä voi olla hyvin lohdullinen ja armollinen ajatus – luonnossa mikään ei ole rikki, se vain elää omaa elämäänsä. Ehkä meidänkään ei ole tarkoitus koko ajan korjailla jotain, joka ei ole edes rikki? Miksi emme voi vain luonnon tavoin olla ja elää?
Arvotamme myös helposti asioita hyviin ja pahoihin, vaikka luonnossa on oikeastaan mahdotonta sanoa, mikä on hyvää ja pahaa, mikä oikein ja väärin. Vaikka kasvissyöjän mielestä on väärin syödä eläintä, luonnossa sekin kuuluu erottamattomasti sen kiertokulkuun. Ei ole huonoa tai hyvää säätä, sää vain ON. Kun omat ajatukset alkavat siis kiertää liikaa ja stressi nostaa päätään, voisiko ottaa mallia luonnosta ja huomata, miten se on tietyllä tavalla valmis sellaisenaan, ilman erityisempää päämäärää, johon on pyrittävä? Antaisiko silloin itselleen paremmin luvan sietää oman keskeneräisyyttä ja omia haastavia puolia? Että pystyisi pysähtymään hetkeksi ihan vain tähän ja toteamaan, että kyllä nämä asiat tässä ovat sittenkin ihan mallillaan.
Ehkä luonnon kaikkein hoitavin elementti onkin juuri tämä: luonnolla ei ole kiire mihinkään. Kun asetumme luontoon tai katsomme sitä ikkunasta, voimme itsekin laskea sykettä ja vetää henkeä. Siellä kaikki on paikallaan, mutta silti koko ajan elossa ja muutoksessa. Kun kävin Helsingissä kesälomareissulla, tuntui että omakin keho liittyi automaattisesti jatkuvaan liikkeeseen ja hyörinään: koko ajan ympärillä on jatkuvaa liikettä ja kiireistä rytmiä. Aluksi tuntuu aivan hullulta, miten ihmisillä voi olla kiire metroon, koska seuraava tulee kolmen minuutin päästä. Meiltä bussit kulkevat kesäisin puolen tunnin välein, talvisin vartin. Mutta kun hälyssä ja liikkeessä on muutaman päivän, huomaa itsekin solahtavansa virtaan ja kiihdyttävänsä tahtia. Keho sopeutuu, ottaa mallia muista. Paluu hiljaiseen kotikaupunkiin tuntuu taas aluksi oudolta, mutta pikkuhiljaa syke taas rauhoittuu ja hengitys hidastuu. On rauhoittavaa, kun ikkunasta näkyy tutut paikallaan olevat puut. En kuitenkaan ole valmis muuttamaan ihan metsään, sillä kaipaan molempia sopivissa määrin: liikettä ja rauhaa.
Minusta oli ihanaa, miten Martin kuvaili kirjassaan ”Elämänlaulua”. Sillä hän tarkoittaa juuri sitä sisäistä säveltä, omaa hengityksen rytmiä, joka kertoo, missä ja miten on minulle hyvä. Elämän merkityksellisyys ei synny oikein suorittamisesta, vaan siitä, että löytää oman sävelensä ja voi elää sen mukaan, juuri itselle sopivassa tahdissa. Sitä voi olla joskus vaikea tunnistaa ja kuulla, mutta ehkä luonto voi olla sellainen hyvä pysäyttäjä, joka auttaa ymmärtämään ja löytämään sen itsestään.
Olen itse mm. erityisherkkä ja usein pohtinut sitä, miten hienoa olisi, jos vain voisi elää koko ajan kuunnellen omaa hermostoaan ja olla vain itselleen optimaalisissa ympäristöissä. Lapsiperhearjessa se ei aina ole mahdollista, sillä esimerkiksi melua ja muuta liikennettä on yleensä enemmän kuin tarvitsisi ja sietäisi. Mutta pelkästään jo itselle luontaisten olotilojen tunnistaminen on iso askel eteenpäin. Ymmärrän, että luonto on nimenomaan monelle herkälle se paikka, jonka hiljaisuudessa voi aidosti ”kuulla” oman herkkyytensä (tai minkä tahansa muun ominaisuutensa) selvemmin. Kuten jo mainitsin, minulle luonto on joskus jopa ”liikaa”, liian paikallaan ja liian rauhallinen. Onneksi omia vireystiloja voi vuorotella ja löytää itselleen sopivat määrät tarvitsemaansa.
Tähän minäkin haluan työssäni kannustaa: on tärkeää löytää itselleen sopivat tavat olla, koska silloin elämästä ei tule suoritus ja pikamatka, vaan sen virtaan voi aidosti hypätä mukaan. Millainen on sinun ”elämänlaulusi”? Kuunteletko sitä?
Martin kirjoittaa: ”Kirjani on sinulle ehdotus. Kuljet oman elämäsi polkua hengittäen, aistien ja pysähdellen. Kirja ei opeta oikeaa reittiä, mutta se tarjoaa matkakumppanuutta. Toivon, että löydät polkusi, joka ei välttämättä noudattele perheesi, sukusi tai muiden läheistesi jättämiä jälkiä. Kenties sinun valintasi avaa tilan, jossa voit hengittää omalla tavallasi.”
Kiitos näistä uusista ajatuksista, nämä avasivat aivan uudenlaisia ovia luontoon ja minuuteen. 🌿🌺
t. Laura
Jos haluat, tutkin kanssasi mielelläni lisää omannäköisiä tapoja olla ja elää – löytää itselle sopiva rytmi, merkitys ja kevyempi askellus, oma ”elämäsi sävel”. Kuljen mielelläni yhtä matkaa pohtien ja tutkien tähän hetkeen johtaneita polkuja, uskomuksia ja toimintamalleja, sekä autan rakentamaan uudenlaisia ajatuksia ja lempeämpää suhdetta omaan itseesi, kulkemaan kohti unelmia. Autan löytämään omat, jo sinussa olevat voimavarat ja ottamaan ne käyttöösi, hyödyntämään sitä upeaa ainutlaatuisuutta, joka tekee sinusta sinut. Vaikka hyödynnän paljon mielen työkaluja ja materiaalia, otteeni on aina kokonaisvaltainen, myös kehon ja hermoston huomioiva. Haluan olla yhtä aikaa oivalluttava etsivä, terapeuttinen valmentaja, lempeä kannattelija sekä kuunteleva kanssakulkija. Mennäänkö yhdessä eteenpäin? 💚
Lisää kommentti
Kommentit