Tunnen useampia henkilöitä, joiden olen kuullut määrittelevät itsensä kyseisellä lauseella. Joskus aikoinaan tein itsekin niin, mutta onneksi sitä aika harvoin enää lipsahtaa. Esimerkiksi mieheni on tässä loistava, ja olenkin yrittänyt häntä jo useamman vuoden kouluttaa ajattelemaan toisin. Jos on aina tottunut ajattelemaan itsestään tietyllä tavalla, sitä näkemystä on aika hidasta muuttaa – tiedän! Omasta kokemuksesta voin kuitenkin sanoa, että se on aivan mahdollista, kun tietää mihin tarttua.
Stressitöntä arkea? - Ehei!
Tämä kyseinen lause on sellainen, ettei sitä ollenkaan huomaa, jos sitä on tottunut jo vuosikausia käyttämään. Sen todenperäisyyttä ei millään tavalla tule kiistäneeksi, koska siitä on tullut jo absoluuttinen totuus: ”minähän OLEN niin kova stressaaja.” Sen vakuuttavuus vain kasvaa, mitä enemmän aikaa kuluu, sillä aivan kaikki stressitilanteet vain vahvistavat kyseisen lauseen paikkansapitävyyttä. En minäkään sitä huomannut, ennen kuin aloin opiskella NLP-juttuja, ajatuksia, identiteettiä ja uskomuksia.
Aloitetaan purkaminen siis ihan lauseen huomaamisesta. Millaisissa tilanteissa tuo lause lipsahtaa? Kuinka usein? Nipistä itseäsi joka kerta, kun huomaat päästäneesi tuon lauseen suustasi tai edes ajatelleesi sitä. Kuinka paljon stressaavia tilanteita elämässäsi tällä hetkellä on?
Elämässä on aikoja, jolloin stressiä kasaantuu väkisin – kukaan ei siltä voi välttyä. Täysin stressitöntä elämää ei ole mahdollista saavuttaa. Tällä hetkellä esimerkiksi omassa elämässäni on tilanne, josta erittäin hyvin saisi kaivettua stressiä ja ties montako mahahaavaa halutessaan. Taloyhtiössämme tehdään kengitysremonttia, jonka vuoksi jokainen asunto muuttaa vuorollaan pois 4-6 viikoksi. Koska meidän asunto on päätyasunto ja isohko sellainen, meidän kohtalomme on viettää 6 viikkoa kesästä mummolassa. Olemme harkinneet asunnon laittamista myyntiin, ja tietysti uuden ostamista, mutta se hoituu vasta remontin jälkeen. Myös useat työkuvioni yrityksen osalta ovat erittäin isosti ilmassa, sillä minulla ei ole vielä varmuutta, mihin suuntaan omat suunnitelmani tulevat vetämään. Olen siis käytännössä vuoden kylvänyt ilmoille erilaisia lankoja, joiden olisi aika alkaa kohta vetämään johonkin suuntiin, en vain vielä tiedä tarkkaan mihin. Ilmassa on siis monta kysymysmerkkiä, joihin ei ole selkeitä vastauksia.
Kun taloyhtiössä alettiin miettiä remontin toteuttamista, mieheni tapansa mukaan alkoi siitä hermoilla. Jopa omaksi yllätyksekseni olen kuitenkin ottanut asian koko ajan hyvin rauhallisesti: tiedän, ettei asian stressaaminen auta yhtään, eikä vie sitä eteenpäin. Jos alan menettää yöuniani tämän takia, se vain laskee toimintakykyäni. Tottakai pulssini nousi pilviin, kun näin esimerkiksi maksusuunnitelmat, mutta se taisi olla ainoa yksittäinen hetki, jolloin hetkeksi olin kadota stressin kitaan. Onneksi muistin, ja toppuuttelin itseni kuiville. Kyllä välillä muutenkin saatan alkaa panikoimaan jostain muuttoasiasta, mutta osaan sitten sammuttaa kytevän hermoromahduksen ajoissa. Asiat kyllä järjestyvät oikeilla hetkillä, eikä kaikkien mahdollisten kauhuskenaarioiden läpikäyminen auta yhtään. Ne vain kuluttavat energiaa ja tappavat kaiken loogisen ajattelun. Pakkaamiseen aikaa ei ole enää kovin paljon, mutta hätäily ja sinkoilu ei saa minua pakkaamaan yhtään tehokkaammin. Yksi tavara kerrallaan, yksi laatikko kerrallaan. Ja aika huomaamatta niitä on kertynyt jo sauna täyteen. Jos alkaa urakoimaan ja laatikoita laskemaan, siitä saa vain ylimääräisiä rytmihäiriöitä. Olen hyvin luottavainen siihen, että kaikki menee maaliin, jopa vielä paremmin kuin etukäteen osaan edes toivoa. (Tästä manifestointiasiasta ja sen lukuisista väärinkäsityksistä voisin puhua tuntikausia, mutta palaan siihen jossain toisessa tekstissä.)
Stressiä ei voi siis kokonaan poistaa, mutta omaa suhtautumistaan siihen voi. Jos on aina tottunut ajattelemaan olevansa tietynlainen (eli stressaaja), ei pysty kyseenalaistamaan sen todenperäisyyttä. Olenko oikeasti? Vai toiminko vain tuon lauseen pohjalta ja teen itsestäni stressaajan? Olenko itse luonut itselleni stressaajan identiteetin ja toimin nyt sen mukaisesti? Ylläpitääkö tämä ajatus koko ajan käsitystä siitä, etten voi toimia toisella tavalla? ”Koska aina on ollut niin, niin… ” Tiesitkö, että koko identiteettikäsityksen voi muuttaa, jos se ei palvele? Entä jos vain olen ihminen, joka KOKEE silloin tällöin stressiä, ihan niin kuin kaikki muutkin? Tai jos olen ihminen, joka ei VIELÄ ole oppinut kovin hyvin hallitsemaan stressiä?
Stressaaja vai altis stressille?
Stressaaja ei ole ihmistyyppi eikä stressaaminen mikään pysyvä ominaisuus. Sen sijaan on tiettyjä ominaisuuksia, jotka mahdollisesti altistavat stressiin kiinnijäämiselle. Sellaisia ovat esimerkiksi kaltaiseni herkät ihmiset, joiden hermosto varoittaa minipienistäkin stressinaiheista, ja joiden ajattelutapa on hyvin monisyinen ja -mutkainen. Jos on taipumusta pyöritellä asioita mielessään sadoista eri näkökulmista, on hyvin ymmärrettävää, jos stressaavia asioita tulee pyöritelleeksi sen kummemmin sitä huomaamatta. Herkkä ihminen siis huomaa kaikki mahdolliset vaaranmerkit ja alkaa laatia pakosuunnitelmia plan A:sta plan Ö:hön, ihan varmuuden vuoksi. Mitä enemmän stressinaiheet ja stressiajatukset saavat tilaa aivokopasta, sitä enemmän kasvaa myös niiden kuluttama energia, ja väsyneenä pienetkin asiat alkavat helposti näyttää suuremmilta kuin ne ovatkaan. Ylianalysointiin taipuvainen voi alkaa vaikkapa huolehtia siitä, mistä löytää tarpeeksi suuren määrän pahvilaatikoita pakkaamista varten, ja hätäillessään unohtaa, että kaikkia maailman pahvilaatikoita ei ole tarpeen löytää kerralla, vaan esimerkiksi banaanilaatikoita voi tuoda mukanaan eri kauppareissuilta. (Stressi kaventaa näkökulmia ja mahdollisuuksien huomaamista.)
Kyse ei ole stressaajan ihmistyypistä, vaan tavasta suhtautua asioihin ja kokea tarvetta niiden pohtimiseen ja suunnittelemiseen. Jokainen meistä haluaa pysytellä turvassa, ja epävarmat tilanteet horjuttavat turvallisuuden tunnetta – se on hyvin inhimillinen, ja kaikkia koskeva tosiasia. Toisten on vaikeampaa luottaa asioiden sujumiseen, vaan lankojen pysyminen, kontrolli ja hallinta halutaan pitää tiukasti omissa käsissä. Sen vuoksi varautuminen ja suunnitelmien laatiminen on siis luonteva keino hallita epävarmaa tilannetta. Se palauttaa ainakin osittain turvan tunteen kehoon ja mieleen, joten syntyy jonkinlainen illuusio siitä, että asiat ovat omassa hallinnassa.
Pysyväksi temperamenttipiirteeksi voidaan katsoa myös se, suhtautuuko uusiin asioihin uteliaasti vai epäröiden (mikä sekin on kytköksissä helposti hälyttävään hermostoon): jos kaikkeen suhtautuu epäilevästi ja varoen, on luonnollista alkaa stressata niistä eri tavalla kuin henkilö, joka lähtee kaikkeen kyselemättä ja takki auki.
Tyyppi, joka on usein vaativa itseään ja toisiaan kohtaan, myös stressaantuu helposti. Ristiriita sen välillä, mitä PITÄISI olla, ja sen välillä, mitä oikeasti on, on usein sen verran suuri, että sen alle musertuu jo etukäteen. Esimerkiksi kotiäiti saattaa lyyhistyä pelkästä ajatuksesta, miten siisti kodin pitäisi olla, minkä merkkisiä vaatteita lapsen pitäisi käyttää ja miten tehdä lapselle vain itsetehtyä luomusoseita. Jos vaatimustaso on tämä, voi olla aivan varma, että jossain kohtaa stressi ilmoittelee olostaan: vaikka haluaisi, ihan kaikkea ei voi ehtiä. Tällöin stressinhallinnan keino on laskea rimaa niin paljon, että ristiriita ei ole enää niin suuri. Kyse ei ole oikeastaan suurista asioista, vaan siitä, että niitä on kerännyt itselleen liikaa, sekä omista epärealistista mielikuvista. Toki siitä voi syyttää ulkopuolelta tulevia yhteiskunnan paineita, mutta stressin taustalla on silti oma toiminta ja omat ajatukset.
Toisilla tuntuu olevan päivässä toiset 24h enemmän: he tuntuvat ehtivät aivan kaikkeen ja jaksavan aivan hyvin silti. Toisille stressiä saattaa aiheuttaa jo se, että tietää päivässä olevan yhden poikkeavan asian, tai että jokin asia vie paljon aikaa. Kumpikaan ei ole huonompi tai parempi: aivan samalla tavalla kuin kipukynnys, myös jaksaminen ja stressinsieto on jokaisella aivan omaa luokkaansa. Se, mikä toiselle tuottaa suurta hämmennystä ja tuskaa, ei toisesta tunnu missään. Tämä kannattaa omalta osaltaan huomioida, ja kuunnella, missä menee oman sietoikkunan rajat. Tällöin on mahdollista ennakoida stressiä omalla mitta-asteikolla, mikä tuskin on sama kuin naapurilla.
Stressiä saa helposti revittyä myös monista eri tilanteista, jotka eivät suju omien suunnitelmien mukaan: liikenteessä kaiken pitäisi mennä täydellä tempolla, ja kun jollain auto ei sekunnissa starttaa, takana olevan otsasuoni pullistuu raivosta ja stressistä. Myös kotiäidin on sopeuduttava siihen, ettei kaikki aina todellakaan suju kuin Strömsössä, sillä aina eteen tulee yllättäviä muuttujia, kuten lakillinen täitä päiväkodista tai syysflunssa nro 5. Tai vaikka työpaikalla hoitaisi itse aina kaikki täydellisesti, on niitä, jotka töpeksivät miten sattuu, eikä siihen voi oikein itse vaikuttaa. Ne tilanteet, mitkä saavat toiset hermoromahduksen partaalle, eivät välttämättä vaikuta toiseen millään tavalla. Tällaisissa asioissa auttaa myös oman vaativuuden tarkastelu ja toteaminen, että elämässä vain on asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Sen kestämiseen tarvitaan mielen joustavuutta. Jos niitä ei suostu hyväksymään, joutuu menemään joka asiaan pinna valmiiksi tiukalla. Näihin tilanteisiin saattaa liittyä myös pelkoa omasta epäonnistumisesta, jota kannattaa tutkailla uteliaasti. Mitkä tilanteet sinulla ovat sellaisia, jotka laukaisevat epämieluisan stressireaktion? Miksi ne ovat juuri näitä tilanteita? Kyse ei ole siitä, että olisi tietynlainen ihminen, vaan siitä, että tilanteessa on jotain omaa kehoa ja mieltä hermostuttavaa. Jos sitä löytyy todella monista eri tilanteista, suosittelisin lämpimästi puuttumaan asiaan ja kehittämään mielen joustavuutta ja kehon rauhoittumiskykyä.
Vaikka esimerkiksi herkkyys on hermostollinen ja syntymästä saakka mukana kulkeva, kohtalaisen pysyvä ominaisuus, voi kuitenkin valita, millä tavalla antaa stressin riepotella itseään. Jos tunnistaa, että kuuluu niihin tyyppeihin, jotka ovat helposti vaarassa joutua stressin uhriksi, on sitä tärkeämpää tunnistaa stressin laukaisevat tilanteet ja osata kääntää tilanne toiseen suuntaan. Vaikka hermosto menisi paniikkiin niin nopeasti, ettei siihen saa mitään kontrollia, hetken päästä voi kuitenkin itse rauhoittaa kehonsa ja mielensä, ja sitä kautta opetella olemaan jäämättä stressin riepoteltavaksi. Kun ajatuskela laukeaa päälle, on aina mahdollista sammuttaa se, ja palata takaisin tähän hetkeen, jossa kaikki on hyvin. Vaikka se ei onnistuisi välittömästi, se onnistuu kyllä pian.
Jos myös tietää olevansa ennakkoluuloinen kaikesta uudesta, tähänkin asiaan voi suhtautua rauhallisesti: okei, tämä on minulle luontainen tapa toimia, mutta kun olen hetken katsellut, voin rauhoittua, eikä ole tarvetta lähteä ylikierroksille. Ne eivät ole huonoja ominaisuuksia, päinvastoin, niistä on ihmiskunnan historian aikana ollut pelkkää hyötyä, mutta historiaan verrattuna nykyajan stressinaiheet ovat sen verran uusia, ettei keho ja aivot ole tottuneet niitä vielä käsittelemään. On varmuuden vuoksi säikähdettävä isosti, ettei vain vahingossakaan menettäisi henkeään. Vaikka ajatus voi olla naurettava, keho ja aivot toimivat edelleen luolamies-asetuksella. Kun sen ymmärtää, niiden toiminta alkaa enemmänkin herättää hilpeyttä, ei pakokauhua.
Jos siis huomaat kuuluvasi ”stressaajiin”, muista, ettei se silti määrittele omaa toimintaasi. Se on vain luonnollinen reaktio hälyttäviin tilanteisiin. Jää sinun harteillesi valita, mitä sen jälkeen tapahtuu. Jos haluat stressin antaa ohjata ajatuksiasi, tunteitasi ja toimintaasi, se on sinun valintasi.
Stressi = uhkakuva tulevasta
Stressi ei synny tästä hetkestä, vaan tulevista uhkakuvista. Kun oppii olemaan läsnä tässä hetkessä, huomaa, että kaikki on juuri nyt hyvin. Stressi syntyy siitä, kun käännämme ajatukset kohti tulevaa ja sen epävarmuutta: emme voi varmuudella tietää, mitä tulee tapahtumaan. Mitä isompia asioita on käynnissä, sen epävarmempia olemme: nämä eivät ole tuttuja, en tiedä miten tämä asia tulee etenemään. Mieli alkaa luoda ajatuksia ja mielikuvia siitä, mitä VOISI olla, ja usein alamme uskoa näihin ajatuksiin. Ne eivät kuitenkaan ole totta, vaan ainoastaan mahdollisia tapahtumakulkuja. Aika harva meistä oikeasti osaa ennustaa tulevaa, joten emme voi mitenkään luottaa aivojemme syöttämiin kuviin ja ajatuksiin. Ne rakentavat kuvaa sen pohjalta, mitä on ollut ja mitä tiedämme vastaavista tilanteista, eivät missään tapauksessa totuuden perusteella.
On jännittävää, miten höpsöinä ja epäloogisina pidämme esimerkiksi uniamme, mutta silti uskomme silmää räpäyttämättä kaikki ajatukset ja kauhuskenaariot, mitä aivomme meille päivisin syöttävät. Luulemme, että myös kaikki tulevat asiat pitävät paikkaansa.
Esimerkiksi lapsiperheen aamulähdöissä pinna on kireällä jo valmiiksi, ei aamutoimien takia, vaan siksi, että on MAHDOLLISTA myöhästyä. Pelkkä ajatus myöhästymisestä ja pieleen menneestä aamusta ohjaa koko kuviota ja saa koko perheen hermostumaan jo hyvissä ajoin ennen kuin siihen olisi edes aihetta. Sen sijaan olisi tärkeää tunnistaa tilanne ja ennakoida sitä: jättää tarpeeksi aikaa (ja jos se ei riitä, seuraavana päivänä vielä enemmän), tehdä asioita eri tavalla ja järjestyksessä jne. Jos koko ajan kieltäytyy näkemästä stressitriggeriä, on koko ajan uudestaan ja uudestaan saman toimintamallin vietävänä. (Tässä puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä.)
Sama pätee tietysti myös työpaikalla: hirveästi tehtävää ja aivan liian vähän aikaa. Asiat itsessään eivät ehkä stressaisi, jos niitä saisi tehdä rauhassa, mutta kiire synnyttää hätäännyksen siitä, että kaikki pitää tehdä aivan vasemmalla kädellä. Usein täytyykin, ja syy ei välttämättä ole tekijän. Tuolloin pitäisi pysähtyä tutkimaan yrityksen isompia linjoja ja arvoja: tehdäänkö me laadukasta jälkeä hieman vähemmän hitaammalla tahdilla vai surkeaa jälkeä paljon ja kiireellä? Usein asiat toki ovat sidoksissa ylemmän tason päättäjiin, eikä niihin voi vaikuttaa, mutta on myös asioita, joihin ehkä voisi: jos ei muuhun, niin ainakin omaan asenteeseen ja ajatuksiin. Sekin on pieni alku. Teenkö sen, mitä täytyy hätäilemällä ja ahdistumalla, vai yritänkö edes tehdä sen läsnäolevasti luottaen siihen, että teen parhaani, ja sen on pakko riittää?
Ajatus synnyttää tunteen ja tunne toiminnan. Jos ajatuksemme tulevasta ovat katastrofaalisia, ahdistumme ja alamme toimia ilman toiminnanohjausta sekavasti ja hätäilemällä. Ei siis ole ihan sama, millaisia ajatuksia päässämme liikkuu.
Stressi ei toki ole vain ajatuksissa, vaan se syöpyy niistä koko kehoon. Saatamme helposti myös ajatella, että eihän sillä ole mitään merkitystä, jos koemme hieman stressiä päässämme, mutta kyllä sillä on isompi merkitys kuin uskommekaan. Jatkuva stressiajatuksissa vellominen tekee hallaa keholle, pidemmällä aikavälillä vielä enemmän. Ajatukset oikeasti vaikuttavat kehoomme. Jos on tottunut stressaamaan vuosikausia, voi olla varma, ettei hälytyskelloja enää huomaa, koska keho on jo niin tottunut hälytystilaan. Voi olla yllättävän iso kokemus huomata, millainen kehon ”normaali”, rauhallinen olotila on. Stressivärinästä on tullut uusi normaali. Mitäpä luulet, miten tällainen jatkuvassa stressivärinässä oleva keho voi? Energisesti ja positiivisesti vai ahdistuen ja käpertyen entistä enemmän? Onko kaikkein pisimpään eläneiden salaisuus jatkuva stressaaminen ja murehtiminen vai ehkä kiitollisuus ja joustava, positiivinen asenne?
Stressi voi olla suojamekanismi
Nykyaikana on ehkä jopa hienoa sanoa olevansa koko ajan vähän stressaantunut. Mitäpä pienistä, kyllä minä pärjään! Stressillä jopa kehuskellaan, koska se saa asianomistajan näyttämään tehokkaalta ja kiireiseltä – molemmat nykyajan ihanteita. Jos itse olet sortunut tähän ansaan, lopeta se nyt välittömästi! Sopivan pieni stressi terävöittää kyllä aistit ja saa meidät fokusoituneeksi käsillä olevaan tehtävään, mutta pidempään jatkunut, kroonistunut stressi sen sijaan toimii päinvastoin: siinä missä kehon pitäisi olla toimintakykyinen ja ajatuksen kirkas, hermosto kääntää meidät vikavaihteelle. Jos yritämme toimia tehokkaasti taistele-ja-pakene-tilasta käsin, saamme aikaan vain sekasotkua: toiminnanohjaus on kytkeytynyt pois päältä, keho on paniikkitilassa, ajatus kaventuu ja sekavat ajatukset ruokkivat ahdistusta ja päämäärätöntä toimintaa.
Jos joku siis kehuskelee jatkuvasti olevansa tosi tehokas stressaantuneena, hän valehtelee – se on fyysisesti mahdotonta! Hetkellisesti energiaa voi toki olla niin paljon, että se veisi läpi vaikka sen kuuluisan harmaan kiven, mutta pitkässä juoksussa stressi imee kaiken energian ja tehokkuudesta tulee epämääräistä säätämistä. Moni ehkä luulee toimivansa pienestä ja hyvästä stressistä käsin niin, että homma on hallinnassa, mutta ei tunnistakaan enää omaa tilannettaan realistisesti: pikkuhiljaa pienestä on kasvanut suurta, ja kun keho on tottunut siihen, se tuntuu vain tutulta ja tavalliselta. Vaikka oma kokemus olisi tehokkuus, ulkoapäin toiminta voi näyttää ihan ihmeelliseltä sekoilulta.
Se, joka kehuskelee stressillään, tai koko ajan selittelee itseään stressaajaksi, todennäköisesti piiloutuu stressin taakse: sen varjolla on helppo vetäytyä vastuusta ja olla kohtaamatta todellisia syitä ja seurauksia. Kuten jo sanoin, jatkuvan stressaamisen taustalla voi olla pelkoa epävarmuudesta, kontrollin menettämisestä, omien tunteiden ja ajatusten kohtaamisesta. En uskalla kääntyä itseäni kohti, koska en halua tietää mitä siellä on. En ole vastuussa tästä, tämä on vain joku ihme reaktio, jolle en voi mitään. (Tiedän tämänkin omasta kokemukseta NIIN hyvin! Toki siihen vaikutti juuri se, etten TIENNYT tästä yhtään mitään. Nyt kun tiedän, voin siihen eri tavalla vaikuttaa. Tässä tapauksessa tieto ei siis lisää tuskaa, vaan päinvastoin, auttaa löytämään joustavia työvälineitä.)
Tällainen henkilö saattaa kyllä tunnistaa stressitilanteet, mutta kuittaa ne otsikon lausahduksella: ”mutta kun minä nyt vaan olen tällainen.” Tuolloin ei tarvitse analysoida mitään tilannetta sen tarkemmin, vaan kipata se vain stressilaariin muiden epämiellyttävien asioiden joukkoon: En voi tälle mitään, en halua tehdä tälle mitään, en halua kohdata tähän liittyviä ajatuksia ja tunteita. Silloin antaa stressille vallan päättää ja sysää vastuun ulkopuolelle toisten kannateltavaksi. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani kotiäiti voi huutaa ja raivota yhteiskunnalle sen luomista paineista, mutta jättää kokonaan huomioimatta sen, miten on itselleen kaikkia uskomuksia kerännyt, eikä ole valmis muuttamaan omaa toimintaansa lainkaan. Tai joku toinen voi liikenteessä rattiraivota päivät pitkät tajuamatta ollenkaan, ettei hieman hitaampi auto ole kellekään muulle ongelma – se on ongelma HÄNELLE ITSELLEEN.
Onnellisuus valitettavan usein on omissa käsissämme, niin julmalta kuin se joskus kuulostaakin.
Muuta se, mikä ei toimi!
Stressi ei ole mikään yleispätevä möykky. Aika harva edes viitsii alkaa pohtia, mitä se oikein edes pitää sisällään. Kaikki stressitilanteet ovat erilaisia ja hermostuttavat meitä eri syistä: silti ne aiheuttavat meissä samankaltaisia epävarmuuden tunteita ja ajatuksia, ahdistusta ja kiemurtelevaa oloa. Jos emme yhtään pysähdy pohtimaan, mikä tämän ja tämän stressin taustalla on, emme ikinä pääse kärryille omista ajatuksista ja tunteista. Ja stressi sen kuin jatkuu. Kun opimme työntämään jalan ”oven väliin” ja huomaamaan erilaiset stressitilanteet, alamme ymmärtää myös itseämme paljon paremmin. Tällöin ei tarvitse enää pelätä kasvotonta stressiä, joka vain jostain hyppää eteemme ja lamaa toimintakykymme, vaan pystymme paremmin hallitsemaan sitä ja reagoimaan siihen tilanteen vaatimalla tavalla. Tiedämme jo etukäteen, milloin on helppo ”tipahtaa” stressitilaan, joten voimme varautua siihen jo ennakolta. Jos tietää, että töissä on tulossa tiukka tilanne, sen sijaan että valvoisi yönsä sitä murehtien, voi tankata itseensä hyvinvointia ja energiaa, siirtää syrjään muita isompia juttuja ja valmistautua tulevaan. Stressinaiheen voi ottaa vastaan uteliaisuudella lamaantumisen sijaan. Ja jos stressi tipahtaa syliin varoittamatta, voi antaa hetkeksi itsensä upota pinnan alle, mutta nousta sieltä nopeasti pintaan: okei, tilanne on tämä, nyt toimitaan sen ehdoilla. Jos sen kieltää, jää roikkumaan stressin löysään talutusnuoraan, eikä pääse koskaan tekemään tarvittavia muutoksia. Asioiden murehtiminen ja märehtiminen ei vie niitä eteenpäin, päinvastoin – se tukahduttaa senkin pienen energian mitä olisi voinut olla.
Voi olla stressialtis, mutta loppupeleissä on mahdollista päättää, mitä stressillään tekee. Siihen on lukuisia eri keinoja, riippuen siitä, mistä stressi juontaa juurensa. Jos koko ajan tuntuu, että elämä on pelkkää jatkuvaa stressiä, siihen pitää havahtua NYT! Ota yksi stressitilanne ja pura se atomeiksi, siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Jos huomaat määritteleväsi itsesi stressaajaksi, ota siitä ajatuksesta koppi ja mieti, miksi teet sitä? Onko se sinun oma määritelmäsi? Vai jonkin toisen? Miksi? Miksi haluat määritellä itsesi sen perusteella? Entä jos et sanoisikaan: ”olen stressaaja”, vaan ”minä en stressaannu kovin helposti mistään.” Miten pelkästään tämä sanojen uudelleen muotoilu muuttaisi olotilaasi ja suhtautumistasi tulevaan? Jos pelkkä stressi-sana tuntuu möröltä, vaihda se toiseen: miten olisi pikkuisen kiirettä pitelee tai ruuhkaa aivoissa? Tiukka putki töissä?
Kuten tunnelukkoterapeutti Kimmo Takanen on sanonut: ”Elämän ei kuulu olla kärsimystä.” Miksi siis kiduttaa itseään jatkuvasti pitämällä yllä jatkuvaa stressiä, jos sen voi lopettaa? Jos kärsit siitä, lopeta kärsiminen ja tee asialle jotain. Kuten jo sanoin, siihen on lukuisia eri keinoja. Jos jää muhimaan kärsimykseen, se on ihan oma valinta. Varsinkin jos ajatus stressin lopettamisesta pelottaa, siihen pitää havahtua ja todellakin purkaa se. En usko, että kukaan nauttisi jatkuvasta stressivärinästä, koska se oikeasti voi olla jopa hengenvaarallista. Selkeästi jotkut kai nauttivat, koska eivät ole vieläkään vuosikausien jälkeen valmiita tekemään sille mitään. Jos vastauksesi on edelleen: ”En voi sille mitään, minä nyt vain olen tällainen”, niin palaa alkuun ja lue uudelleen. Ja tule ohjaukseeni, niin katkotaan tuolta uskomukselta juuret, jotta edes jatkossa voisit palata jokseenkin normaalitilaan. Tai aloita verkkokurssi. Koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta mitä aiemmin aloittaa, sen vähemmän se saa tuhoa aikaan. On muitakin tapoja lähteä tästä maailmasta kuin stressata itsensä hengiltä – onhan se nyt tosi tyhmää, koska siihen sentään voi itse jonkin verran vaikuttaa. Hyvin monen huonon elämäntavankin ja sairauden taustalla voi olla stressiä tai psyykkisiä syitä. Ethän sinä ole se, joka jää tuleen makaamaan?
Kuulisin mielelläni, millaisia ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herättää? (Jos et uskalla kommentoida julkisesti, laita kommenttisi minulle sähköpostiin laura@arjenvaripilkkuja.fi )
Kevyempää kevättä! 🌞
T: Laura
Verkkokurssini Kiireen ja stressin kevennyskuuri – Mielen työkalupakki kevyempään arkeen on tehty nimensä mukaisesti antamaan helppoja työkaluja stressiin ja kiireeseen. Voit suorittaa sen täysin omassa aikataulussasi, tai halutessasi pyytää mukaan myös henkilökohtaista ohjausta, joko tapaamisella etäyhteydellä tai sähköpostitse. (Jos ensimmäinen ajatuksesi on, että ”No en minä nyt jaksa, osaa enkä ehdi mitään verkkokursseja tehdä”, niin pysähdy tuohon ajatukseen ja pohdi, kumpi on helpompaa ja halvempaa: Jonkin pienen uuden rutiinin opettelu ja parin videon katsominen vai vuosikymmenien kituminen ja kehon ja mielen rapauttaminen?)
Jos henkilökohtaiset tapaamiset ovat sinun juttusi, olet lämpimästi tervetullut ohjaustapaamiseen, jossa pääsemme pureutumaan juuri sinun tilanteeseesi ja stressinaiheisiisi, liittyivätpä ne kotiin, työelämään tai mihin ikinä. Ohjauksen saat myös kirjallisena versiona.
Kirjoittaminen on erinomainen tapa jäsentää omaa stressiään, ja siihen on saatavilla erilaisia kirjoitusharjoituksia.
Kaikki palveluni löytyvät osoitteesta arjenvaripilkkuja.fi, tai laita postia laura@arjenvaripilkkuja.fi, niin räätälöidään juuri sinulle sopiva paketti. Yhteydenotto ei vielä velvoita mihinkään, eikä maksa mitään. Tyhmiä kysymyksiä ei ole – tyhmempää on jäädä vellomaan tilanteeseen, mikä ei tunnu hyvältä.
Lisää kommentti
Kommentit