Kirjoittaminen & parisuhde 💖

Olimme mieheni kanssa vasta lehtihaastattelussa, jossa aiheena oli herkkyys parisuhteessa. Siinä yhtenä esiin nousseena sivujuonteena oli se, että kirjoitamme paljon toisillemme. Olen tuonut tätä julki joskus muissakin yhteyksissä ja aina olen saanut vähän samantyylistä kulmien kohottelua: ”Ai, kiinnostavaa, voiko noinkin tehdä? Onpa kiva idea!”  No miksi ei voisi? En tiennyt, että se olisi jotenkin mullistava keksintö, sillä meille se ollut ihan arkipäivää sen 20 vuotta, jotka olemme yhdessä tätä elämänpolkua matkustaneet. Maailma on pullollaan kyniä ja paperia, vihkoja ja tietokoneen tekstinkäsittelyohjelmia, myös puhelimen sovelluksia, kuten niinkin eksoottinen kuin WhatsApp, joten luulisi, että kirjoittaminen olisi jokseenkin arkipäiväistä. Kuitenkin koko ajan törmään siihen, ettei ole tultu ajatelleeksi, että sitä voisi hyödyntää myös parisuhteessa enemmän.

Se on aika paljon enemmän kuin vain ”kiva idea.”

Nyt somessa on myös ollut pinnalla ”Näin ylläpidämme kipinää parisuhteessa” – tyyliset ketjut, joissa ihmiset jakavat pätkiä omista arkipäiväisistä keskusteluistaan. Nämä ovat ihan hupaisia ja hauskoja, ja olen itsekin niitä lukiessa ihan tyrskähdellyt. Mutta silti mietin, kuinka moni aidosti kirjoittaa mieltä painavia asioita puolisolleen? Siis muutakin kuin niitä ”Ostatko maitoa? – Enpä muistanut.” ”Nyt ei mene ihan putkeen.” – ”No ei tod.” - keskusteluja. Jos eivät, toivottavasti puhetaidot ovat sitten sen verran hyvin hallinnassa, ettei tarvetta sellaiseen ole.

Pariskuntia neuvotaan aina puhumaan toisilleen. Myös lähes kaikki parisuhteen huoltoon liittyvät apukeinot (kuten parisuhdeohjaus ja -terapia) liittyvät jollain tavalla puhumiseen, samoin kuin mikä tahansa muu avun hakeminen aina lääkäristä lähtien. Puhuminen on yleensäkin asia, joka kaikkien pitäisi osata hyvin: lasten kanssa pitää puhua ja sanoittaa lapsen tunteita puhumalla. Riitatilanteet ja muut kähinät ratkotaan useimmiten suusanallisesti. Silloinkin, kun ajatus alkaa sakata tai ahdistaa, mennään puhumaan psykologin tai terapeutin kanssa.

Joku voi kuitenkin sen takia jopa jättää hakematta apua, mikä on aika huolestuttavaa, ja muunlaista apua voi olla todella vaikeaa löytää. Puhuminen on todella loistava keino selvitellä asioita, mutta se ei ole ainoa, eikä sovi kaikille. Haluaisin siis muistutella myös, että parisuhdettaan voi ihan itsenäisesti tai apukeinojen ohessa huoltaa myös kirjoittamalla. Erityisesti se toimii ihmisille, joille puhuminen ei tule kovin luonnostaan. Aina ei välttämättä muisteta, että kirjoittaakin voi, ja siksi moni asia jää sanomatta, kunnes on jo liian myöhäistä. Hyvin harvaan kohtaan ehdotetaan ensisijaiseksi keinoksi kirjoittamista, vaikka se voisi olla joissain tapauksissa jopa tehokkaampi keino.

Luojan kiitos, asiat ovat muuttuneet, mutta esimerkiksi oma kokemukseni nuoruudesta oli se, että kun menin psykologin luo kera paperin, johon olin sydänjuuriani myöten vuodattanut kaikki haasteeni. Psykologi ei edes suostunut vilkaisemaan paperia, vaan totesi, että täällä PUHUTAAN. Hyvää asiakaspalvelua? Totta totisesti. (En saanut apua, koska minulle ehdotettiin vaihtoehdoksi vain KESKUSTELUryhmää.) Toiset myöhemmät kontaktit olivat samaa maata: PUHU. Yksi ehdotti sosiaalisten tilanteiden pelkooni ja hiljaisuuteeni vedoten, että minut pitäisi ehkä laittaa pellekouluun, jotta altistuisin mokailulle. (Se nyt ei ollut se päällimmäinen syy, miksi apua olin hakemassa.) Tein koko ”terapiani” aikana ehkä kolme kirjallista tehtävää, vaikka rakastin niitä yli kaiken ja sain niistä enemmän irti kuin jutteluista yhteensä. Minun oli myös helpompi sanoittaa asioita mm. korttien ja kuvien kautta, mutta käytimme sitä tekniikkaa vain kerran. Sen sijaan kotona kirjoitin päivät pitkät omia ajatuksiani ja tunteitani paperille, ja jossain kohtaa huomasin terapoineeni itse itseni ylös kuopasta. Kiitos ja anteeksi.

En tiedä, missä kohtaa unohtui, että me kaikki ihmiset olemme erilaisia, joten meille kaikille ei sovi samat keinot. Minä esimerkiksi olen loistava esimerkki kirjallisen ja puhutun asian eroista. Koulussakin oli aina vaikea ymmärtää kuullun ymmärtämisen tehtäviä ja kieliä. En oikein tajua edes englantia vieläkään pelkästään kuulemalla sitä. Kuuntelutehtävistä sain onnettomat pisteet, luetun ymmärtämisestä huomattavasti paremmat. Matikan tehtäviä oli vaikea hahmottaa kuultuna, koska en nähnyt siihen liittyviä numeroita. Saatan kuunnella jotain kappaletta oikein sujuvasti tajuamatta yhtään mitä laulujen säkeistöissä kerrotaan – kertosäkeen usein hoksaan, koska se toistuu useammin. Jos kuuntelin luentoa, jossa ei ollut mukana visuaalista esitystä, keskeisiä kohtia oli siitä vaikea poimia, tarvitsen rinnalle vähintään omat muistiinpanoni. Kuuntelen kyllä, mutta en silti välttämättä sisäistä kaikkea niin isosti, kuin voisi olla tarpeen. Sitä voi toki harjoitella, mutta en siltikään ole kehittynyt kuunteluhommissa erityisen hyväksi.

Sen sijaan visuaalisen tekstin kanssa olen aina loistanut. Minulle on todella helppoa ymmärtää luetusta tekstistä sen merkityksiä, jopa piilosellaisia. Luen rivien välejä yhtä hyvin kuin varsinaista tekstiä. Kun näen kappaleen sanat tekstinä, sanoma avautuu todella helposti. Aluksi arastelin englannin kielisten kirjojen lukemista, koska luulin etten ymmärrä tekstiä. Kokeiltuani asiaa Harry Pottereilla tajusin, että ymmärränkin vapaata tekstiä oikeastaan aika hyvin, kun on aikaa makustella sanoja.

Olen aina oppinut parhaiten lukemalla ja tekemällä muistiinpanoja, kirjoittamalla itse vastauksia ja essee-tehtäviä, pyörittelemällä sanoja ja lauseita. Rakastan fyysisiä, oikeita kirjoja, koska niissä sanat ovat oikeissa muodoissaan. Kuuntelen lenkkeillessäni ja pyöräillessäni äänikirjoja, mutta esimerkiksi tietokirjallisuuden haluan sen lisäksi usein tarkistaa e-kirjaversiosta tai lainata sen fyysisenä kirjana kirjastosta, jotta oikeasti näen, miten otsikot, luvut ja kappaleet kertovat oman osuutensa tarinasta. Vasta silloin se avaa minulle kaiken. Kirjoittaminen on sille siis luonteva jatkumo visuaaliselle asioiden vastaanotolle – sama asia toisinpäin!

Jos minua häiritsee omat ajatukseni tai muut tunne- tai ajatussotkut, alan kirjoittaa asioita auki. Pelkästään pyörittelemällä niitä päässäni yön pimeinä tunteita, en saa niistä tarpeeksi hyvin kiinni. Vasta kun ne ovat paperilla mustaa valkoisella, oikeasti näen ja ymmärrän ne. Olen pienestä saakka kirjoittanut päiväkirjoja ja muutenkin käsitellyt asioita kirjoittamalla, joten minulle se on enemmän kuin luonteva tapa tarttua mihin tahansa asiaan.

Silti ainoa ja oikea tapa muiden mielestä on puhuminen. (Ristiriitaa havaittavissa?)

Puhumisessa olen aina ollut huono, ja mielestäni se on sidoksissa juuri tähän auditiiviseen puoleen. Minulla menee todella paljon aikaa ja energiaa siihen, että pelkästään kuuntelen toisten juttelemista, joten jos vielä yritän puhua siihen väliin, aivot menevät helposti solmuun ja unohdan, mitä olin ylipäätään sanomassa tai mitä minun piti edes kommentoida. Kaksin esimerkiksi ystäväni kanssa keskustelu onnistuu loistavasti, varsinkin jos molemmat tietävät jo puolesta sanasta, mitä toinen yrittää selittää, mutta kun kyseessä on oudompi ihminen tai jos ihmisiä on monta, menen helposti sekaisin. Juhlissa ja muissa kyläilytilanteissa aika usein istun hiljaa ja kuuntelen, ja minusta voi saada ehkä tosi tönkön vaikutelman, koska en mielelläni kysele enkä keskustele säästä. Se ei vain tule ollenkaan luontevasti.  Ehkä juuri sen vuoksi osallistuminenkin tyrehtyy, ettei asia jää kuitenkaan päähän erityisen hyvin ja unohdan jo kesken lauseen, mikä oli koko jutun idea. Sen sijaan, jos keskustelu käytäisiin paperilla, minusta kuoriutuisi aivan eri ihminen, ja voisin jutella aivan mistä tahansa taivaan ja maan väliltä. Kyse ei ole siitä, etten osaisi puhua, vaan siitä, ettei puhuminen ja kuunteleminen ole minulle luontaisia väyliä jakaa ja ymmärtää asioita. Ne yhdistyvät päässäni kunnolla vasta visuaalisen näköaistin kautta. (Voitte vapaasti tehdä tästä jonkin diagnoosin jos haluatte.)

Entäpä parisuhteessa, jos toinen haluaisi keskustella ja keskustella ja keskustella, mutta toinen ei saa siitä mitenkään kiinni? Pitää osata erottaa toisistaan se, ettei toinen HALUA avata mitään omia asioitaan ja ajatuksiaan toiselle (mikä tietysti herättää isoja kysymyksiä koko parisuhteesta) ja se, että kyseessä on tällainen ”yritän kovasti, mutta en vain osaa” -ilmiö. Jos esimerkiksi vaimo haluaisi puhua asioista, mutta ei saa miestä mukaan keskusteluun, koko kommunikointi voi tyssätä siihen ja asiat jäävät kokonaan käsittelemättä. (Anteeksi perinteinen jakoni parisuhteen osapuolten sukupuolista sekä muista yleistyksistä – kaikki versiot ovat sallittuja!)

Se tapa, mikä toisen mielestä on lämmin kutsu yhteisten asioiden jakamiseen, voi toisen mielestä tuntua hyvin haastavalta tai vieraalta. Puheyhteyden haastavuus ei tarkoita, ettei asia kiinnostaisi, tai ettei se olisi toiselle silti tärkeä.

Tuleeko toiselle osapuolelle sellainen olo, että hänen tapansa käsitellä asioita on huonompi? Uskon, että tässä suhteessa nuoremmat sukupolvet ovat avarakatseisempia kuin vanhemmat ikäluokat, joissa ylipäätään vallalla voi olla uppiniskainen möyrötys siitä, että minähän en mitään asioita jaa. On lukuisia ihmisiä, jotka eivät uskalla edes kurkistaa omiin ajatuksiinsa, ja sen takia pelkäävät ihan kaikenlaista kommunikointia, mutta se on sitten ongelma erikseen. Sitäkin toki voi ja kannattaa kirjoittamalla työstää.  Se toki vaatii rohkeutta ja omaa halua mennä eteenpäin. Toista ei voi muuttaa, jos toinen jääpäisesti pitää kiinni menneistä, tai ei koe parisuhdetta niin tärkeäksi, että voisi sen vuoksi oppia edes itsestään jotain uutta.

Kaikkia parisuhteita ei voi eikä kannata pelastaa, mutta on myös niitä, jotka olisivat voineet saada toisen mahdollisuuden, jos sopiva väylä toisen luo olisi löytynyt. Halu siihen saattoi olla olemassa, mutta tie toisen luokse kiinni erilaisten toimintamallien vuoksi. Kirjoittaminen on yksi sellainen reitti, jolle ei ehkä huomattu antaa mahdollisuutta.

En jaksa millään uskoa, että olen tässä maailmassa ainoa ”kirjallinen tyyppi”. Kaikki samankaltaiset eivät välttämättä vain ole hoksanneet ominta vahvinta keinoaan vielä, jos se ei ole aktiivisessa käytössä. Jos vaikkapa koulussa on saanut huutia huonoista tarinoista, ei välttämättä uskalla tuoda mitään esiin kirjoittamalla, edes itselleen, vaikka se voisi ollakin puhumista toimivampi tapa vapaamuotoisena versiona. Omaan kirjoittamiseen ei tarvita kykyä kirjoittaa upeaa kokoillan näytelmätekstiä tai ylipäätään mitään julkaisukelpoista, riittää, että siitä itse saa jotain selvää. Ja kynän ja paperia, tai tietokoneen. Tai edes älypuhelimen.

Jos jokin asia ei toimi, miksi väkisin hakata päätä seinään, jos muitakin vaihtoehtoja on tarjolla?

Oletko kysynyt puolisoltasi, onnistuisiko tällainen kirjallinen keskustelu paremmin? Jos tunnistat tästä yhtään itsesi tai puolisosi, tiedät mitä tehdä.

Jo heti parisuhteen alkuaikoina ymmärsin, että jos haluan tästä tulevan jotain, minun on kirjoitettava. Tämä ihminen on sen verran tärkeä, että minulla ei ole varaa tyriä tätä yhtään. Joudun siis laittamaan peliin 200%, ja tekemään sen tavalla, joka minulle on luontaisinta. En voi esittää, vaan minun on oltava MINÄ. Onneksi miehelleni se oli myös luonteva tapa toimia.

Tutustuimme alkuun pitkään sähköpostitse. Mieheni kirjoitti minulle töiden jälkeen pitkät pätkät, minä vastasin illalla. Jos olisimme tavanneet kasvotuksin, en olisi saanut sanottua edes sadasosaa niistä asioista, joista kirjoittamalla keskustelimme. Hyppäsimme jo melkein ensimmäisissä viesteissä päätyyn, joihin en ehkä kuukausienkaan tutustumisella kasvokkain olisi hypännyt. Olen aivan varma, että kirjoittaminen oli alku koko tälle suhteelle: sen rakentuminen olisi jäänyt hyvin vajaaksi ilman rehellistä ja tiivistä kirjoittamista.

Heitän nyt ihan perus-esimerkin: tapaat Tinderissä kivannäköisen tyypin ja sovitte treffit ravintolaan. Keskustelu ei oikein lähde helposti käyntiin, vaikka tyypissä olisi ollut ihan potentiaalia. Homma jää siihen, koska kummempaa yhteyttä ja kipinää ei syntynyt. Entäpä jos vika ei ollutkaan kumppanissa, vaan siinä, että molemmat (tai ainakin jompikumpi) koki olonsa turvattomaksi keskustelutilanteessa? Jos aikaa oli liian vähän? Entä jos mukana oli herkkiä, introvertteja ihmisiä, joille äkillinen ulostulo ja uudelle ihmiselle esittäytyminen voi olla haastavaa? Ujoja ehkä, joille ensimmäinen kohtaaminen on vaikea, mutta myöhemmät olisivat paljon rennompia? Vika ei ole osallistujissa, vaan väärissä keinoissa ja toimintamalleissa.

Jos mieheni oli ehdottanut edellä kuvattuja treffejä, olisin sanonut ei. Sen sijaan kuukauden kirjoittelun jälkeen tunsin oloni hänen seurassaan hyvin turvalliseksi ja olin jo erittäin kiinnostunut tapaamaan hänet oikeasti. Tiesin hänestä niin paljon asioita, joita juuri kukaan ei ensimmäisellä tapaamisella tiedä, ja se jos mikä, vahvisti luottamustani häneen. Halusin tapaamisellemme myös ehdon, että emme kohtaa kirjaimellisesti kasvokkain pöydän vastakkaisilta puolilta, vaan teemme jotain yhdessä - menimme pelaamaan minigolfia. Minun on hirveän vaikea keskustella, jos toinen tuijottaa suoraan silmiin. Vierekkäin kävellessä ja pelatessa viimeisetkin epäilykset haihtuivat ja tiesin, että tästä tulee niin hyvä juttu. Vaikka usein sanotaan, että eleet ja ilmeet ovat tärkeitä, ja silmät ovat sielun peili, herkkä ihminen ehtii niitä kyllä aistia aivan kiitettävän määrän ilman silmiin tuijotteluakin. Se saattaa olla jopa paljon helpompaa niin.  

Yritin alkuun kyllä keskustella hankalammistakin asioista, mutta se oli jotenkin kankeaa. Vaikka mielessäni asia olisi ollut kohtalaisen selväkin, minusta oli vaikea pukea sitä suullisesti sanoiksi ja lauseiksi. Kirjoittelin edelleen välillä sähköposteja, vaikka tapasimme tiiviisti ja asuimme pian jo samassa osoitteessa. Kirjoitin myös kirjeitä, ja ostin vihkon, johon aloin kirjoittaa asioita, joiden puhuminen ääneen tuntui vaikealta. Ymmärsin, että ajatukseni vain yksinkertaisesti tulevat ulos sormieni kautta, en voi sille mitään. Mies luki, ja vastasi. Vihko toisensa perään täyttyi. Nykyisin kirjoitamme tietokoneella. Toinen lukee ja kommentoi kun ehtii. Välillä on pidempiä taukoja, välillä kirjoitamme todella paljon.

Sellainen avoimuus saattaa puhumalla olla vaikeaa, mutta kirjoittaen se ei ole ollenkaan ongelmallista. Edes monet pitkässä parisuhteessa olevat eivät välttämättä ole sivunneet keskusteluissaan asioita, joita me puhuimme jo melko alkuvaiheessa. Revin auki asioita, jotka jopa itselleni olivat vielä liian epämääräisiä. Mutta siinä ne koko ajan selkiytyivät. Kirjoittaminen hänelle on minullekin terapiaa. Jos kirjoittaisin vain itselleni, en saisi siihen mitään vastakaikua, ja koko asia jäisi edelleen vain minun harteilleni. Kun kirjoitan sen miehelleni, hän saa siitä kopin ja tietää, mitä päässäni askartelen. Voisin sanoa, että parisuhdeterapiaa parhaasta päästä.

Kun aina neuvotaan, että puhukaa, puhukaa ja puhukaa, niin helposti unohtuu se, että puhua voi myös kirjallisesti.  Asioiden jakaminenhan on kai se päämäärä molemmissa?

Olen herkkä ihminen ja kaikki tunteet – niin hyvät kuin ikävätkin - ovat minulle suuria. Asioista on hirveän vaikea puhua, jos siihen liittyy paljon tunteita ja niitä kokee samalla isolla volyymillä. Koita siinä itkeä vollottaessa puhua jotain järkevää. Tai sama riitatilanteissa: en välttämättä edes kiihtyneessä mielentilassa ymmärrä, mitä toinen yrittää sanoa, koska se ihan normaalitilassakin on välillä haastavaa pelkän kuulon perusteella. Kun näen ”riidan” paperilla, ymmärrän asian selkeämmin ja tunnetilan sekoittuminen siihen ei häiritse kommunikointia. Voin kirjoittaa vaikka kuinka itkuisena tai vihaisena, ja pahimpia ylilyöntejä voin korjailla ja lieventää myöhemmin korjaamalla tekstiä. Puhuminen siinä tilassa olisi pelkkää änkytystä, eikä sanottua saa enää koskaan takaisin. Saatan suutuspäissäni kirjoittaa pitkän tekstin, ja lopussa tajuan, etten edes ymmärrä miksi suutuin tästä asiasta, joten deletoin koko tekstin ja pyydän anteeksi. Tai kun mieheni kirjoittaa takaisin tyyliin ”Olipa rankkaa settiä”, tajuan itsekin selkeämmin, että en tarkoittanut asiaa ollenkaan niin. Kirjoittamalla myös itse siis ymmärrän, mitä yritän sanoa ja saan etäisyyttä tunteisiin ja ajatuksiin niin, että näen ne objektiivisemmin.

Ei paperilla riitely ole ollenkaan huonompi vaihtoehto kuin se, että syytää aivan ihmeellisiä asioita päin toisen naamaa. Jos tiedostaa edes vähän sitä, mitä tuntee ja ajattelee, on se myös paljon helpompi kertoa toiselle kohtalaisen ymmärrettävästi. Olemme lukuisia kertoja riidelleet tietokoneen kirjoitusohjelmalla tai Whatsappissa viereisistä huoneista, mutta myös lukuisia kertoja ymmärtäneet toisen ajatukset ja tunteet, koska ne on niin avoimesti tuotu julki ja auki, ja niitä on voinut makustella useampaan kertaan, kommentoida asiaa, joka esiintyi pari sivua sitten. Suullisesti sellainen ei ole mitenkään mahdollista, koska ei kukaan muista sitä, mitä kumpikaan sanoi 9 minuuttia sitten. Tapa edellyttää tietysti rehellisyyttä myös itseään kohtaan: jos ei uskalla olla itselleen rehellinen, on aivan mahdotonta olla sitä toiselle. Joku olisi jättänyt kokonaan sanomatta ja mökötyksen takia koko asia olisi jäänyt hiertämään pitkäksi aikaa molempien mieleen. Kun se on kirjoitettu, se on myös ”oksennettu” päästä ulos ja samalla jaettu, joten koko taakka pienenee heti puoleen.

Väännän nyt vielä rautalangasta tiivistyksen:

Kirjoittaminen on loistava tapa ilmaista itseään, ajatuksiaan ja tunteitaan, selvitellä aivoissa virtaavia ajatuksia, rauhoittaa kehoa ja mieltä, hallita stressiä. Kirjoittamalla minun ja tekstin väliin tulee pakosta ”ilmaa”, joten asioita voi tutkia objektiivisesti. Kirjoitettua asiaa voi myös makustella useampaan kertaan, koska se ei katoa taivaan tuuliin niin nopeasti. Esimerkiksi mieheni lukee usein asioita niin, että hän palaa monta kertaa takaisin ja lukee saman uudelleen. Onko tällainen mahdollista puhuessa?

Kirjoittamalla tekee näkyväksi asioita, jotka muuten eivät olisi näkyviä, vaan hyvinkin abstrakteja ja epämääräisiä. Kun ajatuksistaan ja tunteistaan tekee lauseita, niiden kautta löytää myös syy-ja-seuraus-suhteita: tuo sijoittuu ennen tätä, tästä seuraa tuo. Kirjoittaminen keventää mieltä ja sen avulla voi löytää yhteyden ihmiseen, jonka kanssa tekstin haluaa jakaa. Moni asia on lähtenyt tapahtumaan ja keriytymään auki, kun olen kertonut sen jollekin, tai kirjoittanut sen itselleni paperille.

Kaikille kirjoittaminen ei ole ollenkaan luontevaa, joten jos ei, älä hyvä ihminen tee sitä.

Pitkän parisuhteen salaisuus? Olen varma, että kirjoittaminen on yksi niistä syistä, miksi edelleen sen kaiken arkihäröilyn taustalla on syvä kiintymys ja luottamus yhteiseen hyvään. Vaikka ei ehtisi kuin moikata ohimennen, tiedän, että voin aina kirjoittaa ne asiat, joita ei ehdi eikä halua arjen melskeissä sanoa ääneen. Vaikka kuinka ottaisi päästä ja toisen naama ärsyttäisi, ärsytys katoaa viimeistään siinä vaiheessa, kun olen saanut sen paperilla analysoitua, ja muistan, miksi niin paljon pidän tästä tyypistä. Kaikki on ihan hyvin, ei olekaan mitään hätää. Vaikka olen aikamoinen tuuliviiri, haluan, että mieheni pysyy koko ajan kartalla siitä, mitä tapahtuu ja missä mennään. Aika usein hän tietää jo etukäteen, mitä aion kirjoittaa: haastavan hetken jälkeen hän osaa jo automaattisesti odottaa tekstiä luettavaksi. Hänen mielestään voisin joskus toki oppia tiivistämään asiaa, mutta hän on hyväksynyt sen, että minulle pitkät analysoinnit ovat tärkeitä.

Jos ruuhkavuosiarkeen kaipaa lisää kipinää, sitäkin voi alkaa kirjoittamalla purkamaan auki: mitä SÄ haluaisit? Ideoita ei voi heti tyrmätä kirjallisena!

Koko ajan minulla on se tunne, että vaikka tulisi mitä, miehelleni voin sen avata, ja hänen kanssaan olen turvassa. Vaikka hajoaisin tähän paikkaan, tiedän, että hän pitää kiinni. Eikä pelkästään minusta, vaan koko perheestä.

Kiitos rakas ihana mieheni näistä kaikista 20 vuodesta, olet paras.💖

Niin, ja muistathan, että jos oma parisuhteesi rakoilee ja kaipaa huoltoa, vika ei ole koskaan SINUSSA, eikä HÄNESSÄ, vaan useimmiten teille toimimattomissa ajatus- ja toimintamalleissa, vanhoissa uskomuksissa tai peloissa, tavoissa tulla kuulluksi ja nähdyksi, epävarmassa turvan tunteessa tai siinä, ettei ole löytänyt vielä oikeaa tapaa kommunikoida. Ne kaikki ovat asioita, jotka voi korjata, ja joissa voi oppia paremmaksi. Avaimet löytyvät teistä itsestänne. Joskus roihunneen kipinänkin voi usein yrittää sytyttää uudelleen keskittymällä kaikkeen hyvään ja toimivaan, ja kaivelemalla intohimon uudelleen sytyttäviä sytykkeitä, jos molemmilla halua siihen on.

Sen sijaan, jos parisuhteesi kukoistaa, anna sen kaikin tavoin loistaa! Huomaa, mikä juuri teistä tekee parhaita toisillenne? Miksi teillä toimii asiat niin hyvin?

Kaikkea hyvää! Kirjoittelemisiin!💖

t. Laura

Ps. Palveluvalikoimastani löytyy erilaisia kirjoitusharjoituksia, jos kaipaat kättä pidempää kirjoittamisen aloitukseen, tai haluat pohtia syvemmin omia haastekohtiasi myös parisuhteessa. Vinkkaan mielelläni myös erityisesti ihmissuhteisiin liittyviä kirjoitusharjoituksia!  

Otan sinut mielelläni myös henkilökohtaiseen ohjaukseen, jossa voidaan tehdä ihmissuhteisiin liittyviä harjoituksia. Erikseen on saatavilla myös kolmen kerran (3x60min) Yhdessä -valmennus, joka keskittyy nimenomaan ihmissuhteisiin liittyviin mielikuvaharjoituksiin ja tehtäviin, sekä tähtää omien ajatusten ja tunteiden parempaan ymmärtämiseen. Niihin voit osallistua yksin, ja jakaa sitten oivalluksesi kumppanillesi, tai molemmat voivat käydä yhtä aikaa omaa valmennustaan edeten rinta rinnan – yhdessä, mutta silti itsenäisesti. Ne toimivat myös muihin kuin parisuhdejuttuihin, esimerkiksi työpaikan tiimeihin tai muihin arjessa haastaviin ihmissuhteisiin. On yllättävää, miten isosti esimerkiksi ennakko-oletukset tai pinttyneet ajatusmallit vaikuttavat toimintaamme. Saatamme myös onkia asioita vanhoista suhteista ja kohtaamisista, vaikka niille ei olisi tässä tilanteessa tarvetta.

Vaikka et olisikaan parisuhteessa ja kaipaisit elämääsi sellaista, voimme ohjauksen aikana tutkia, millaisia ajatuksia, toiveita, unelmia, pelkoja, uskomuksia ja haasteita siihen liittyy. Miten pääsisi eteenpäin? Miten olisi toistamatta samoja virheitä jokaisessa suhteessa uudelleen? Unelmiesi kanssa pääset oivaan vauhtiin katsomalla ilmaisen Unelma-minityöpaja-tallenteen oman unelmasi näkökulmasta, ja pohtimalla sen jälkeen, voisiko minun ohjaukseni olla sinulle oivallinen ponnahduslauta kohti tulevaa unelmien parisuhdetta.

Mikä parasta, voit valita ohjauksen myös kirjallisessa muodossa Kirjeystävä-palveluna, koska haluan tarjota sellaisen mahdollisuuden keskusteluun, mitä en itse koskaan saanut. Koko ohjaus on siis mahdollista saada sähköpostitse. Voin antaa mukaan tehtäviä tai kirjoitusharjoituksia, jotka voit tehdä yhdessä kumppanisi kanssa tai pohtia niitä yksin – sinä päätät, mikä sinua palvelee parhaiten. 

Haluaisin vielä vinkata, että jos haluat kumppanisi kanssa tai yksin parisuhdeohjausta livenä Oulun alueella, voin suositella lämpimästi Tiia Brockmanin parisuhdeohjausta. Lisätietoja hänen palveluistaan löytyy osoitteesta https://parisuhdeohjaus.fi.