"Mitä nuo muut musta ajattelee?"

Tämä kysymys soi lakkaamatta päässäni silloin, kun olin nuori. Se vaikutti kaikkeen tekemiseeni ja olemiseeni, siitä oli tullut lähes pakkomielle, eräänlainen pakkoajatus, joka ei jättänyt koskaan rauhaan. Jännitin kaikenlaisia kohtaamisia, koska pelkäsin, että toiset ajattelevat minusta jotain negatiivista. Vaikka olin yksin, mietin usein silti, teinkö oikeita asioita oikealla tavalla. Se oli läsnä kaikkialla – varsinainen ajatusmörkö!

En oikeastaan tiennyt, miksi se vainosi minua niin ahkerasti, koska pääosin koin olevani ihan tavallinen: en erottunut muista millään tavalla, olin aika hajuton, mauton ja väritön. En yleensä ollut huomion keskipiste, päinvastoin. Tai ehkä yksi syy oli juuri siinä: olin miellyttäjä, sopeutuja, kiltti tyttö, joka ei koskaan sanonut ei. Samalla kun joustin, en aina muistanut tarkistaa, mitä mieltä itse olin. Olin ujo, herkkä ja tunteellinen: liian hiljainen, liian ujo, näytin tunteita liian helposti ja liian isosti. Olisin halunnut olla sosiaalisempi ja reippaampi, mutta olin hiljainen ja arka. Erityisesti koulussa ja opiskeluissa koin sen ongelmalliseksi, kotona sain olla ja tehdä itsekseni omia juttujani. Uusiin ihmisiin tutustuminen ei ollut ihan helppoa, koska pelkäsin, että olen normi-mittapuulla liian tylsä ja hiljainen, en edes lähde mihinkään, enkä jaksa kauan olla sosiaalinen ystävienkään kanssa. Kuka sellaiseen haluaisi tutustua?

Silloin, kun onnistuin unohtamaan tuon ajatuksen, olin vapaa. Elin paljon omassa mielikuvitusmaailmassani, pohdin isoja kysymyksiä ja kulutin aikaani kirjoittaen, lukien ja kaikenlaisiin tarinoihin ja maailmoihin tutustuen. Omassa kuplassani olin kaikkea muuta kuin tylsä: piirsin, maalasin, tanssin, askartelin kaikille ystävilleni pääsiäiskortit, paketoin huolella joululahjat niin, että ne olivat saajiensa näköisiä. Välillä ihan itketti, kun tajusin, että suurin osa siitä omasta ihanasta maailmasta oli sisälläni, eikä näkynyt oikein kellekään. Voisinko mistään löytää itselleni sopivaa kumppania, kun se, mitä olen omassa kuplassani, ei näy mitenkään ulospäin? Ei kukaan lähesty syrjässä istuvaa haaveilijaa, joka änkyttää ja sekoilee sanoissaan. Miten ikinä pääsisin edes alkuun? Miten ikinä näyttäisin kaiken tämän jollekin, koska se vaatisi niin paljon tutustumista, että uskaltaisin päästää ketään niin lähelle? Miten kukaan voisi olla kiinnostunut MINUSTA, sen hiljaisen ja aran kuoren takana?

Yläasteella muistan, miten epätoivoisesti yritin jäljitellä muita, vaikka samalla halusin olla omanlaiseni. Luojan kiitos, ei ollut vielä somea, joten vertailukohtana olivat lähinnä saman koulun oppilaat. Halusin muodikkaan repun, pipon, kengät, mutta en kehdannut kaikkea pyytää. Koska ei ollut kauheasti varaa ostaa, yritin mennä perässä halvan budjetin mukaan: kun ei ollut rahaa merkkihuppariin, ostin halvemman tai pidin sitä, minkä ompelin käsityötunnilla. En halunnut erottua joukosta millään tapaa, etten joutuisi silmätikuksi. En tiedä, miksi pelkäsin sitä, koska minua ei koskaan kiusattu eikä muutenkaan syrjitty. Ehkä se on jokin yleismaailmallinen laumassa pysymisen vietti. Pärjäsin koulussa tosi hyvin, tulin toimeen kaikkien kanssa. Mutta mieluiten maastouduin seinään ja halusin olla yksin, rauhassa, hiljaa. Samalla kun halusin kipeästi olla niin kuin muut, samalla halusin kiihkeästi olla omanlaiseni: en ollut kiinnostunut meikeistä ja vaatteista, vaan ihmisten tarinoista ja kokemuksista. Pukeuduin beigeen ja mustaan, koska muutkin tekivät niin, vaikka olin aina pitänyt väreistä.

Kerran kun olin äitini kanssa kesävaateostoksilla ja toppeja oli tarjouksessa kahden paketeissa, mietin kuumeisesti, voinko ostaa turvallisen tummansinisen lisäksi vaaleanpunaisen? Ei KELLÄÄN ole vaaleanpunaista paitaa! Ostin, ja jokin tiukkui sisälläni. Muistan tuon tunteen vieläkin. Rakastin tuota vaaleanpunaista paitaa, tunsin, että siinä oli jotain omaa. Samalla se oli pientä, näkymätöntä kapinaa beigeä ja mustaa vastaan. Minulle se oli valtavan iso asia.

Lukiossa sain paljon uusia kavereita, ja koska muutenkin oltiin jo fiksumpia, heidän seurassaan uskalsin jo pitää vaaleanpunaista, ja laajentaa väriskaalaani pikkuhiljaa. Silti joka paikassa sama lause jyskytti päässäni taukoamatta: silloin, kun kävelin yksin ison aulan poikki, kun matkustin bussilla kouluun ja koulusta kotiin, kävelin kaupungilla, menin harrastuksiin. Mutta uskalsin välillä mennä siitä huolimatta - oli pakko, koska en olisi voinut muuten tehdä mitään. Etsin paljon omaa tyyliäni ja sitä, kuka ja millainen olen, ja tajusin, että kun ympärillä on oikeanlaiset ihmiset, voin olla sitä mitä olen. Se oli välillä niin pakahduttavaa.

Yliopistolla meni myös kivasti: sain uusia kavereita, pidin opiskeluista ja viihdyin, mutta samalla tuleva työura pakotti pohtimaan ankarasti sitä, mihin pystyn ja mihin en. Jouduin käyttämään valtavasti energiaa asioihin, jotka muille olivat helppoja: pelkkä isoon luentosaliin meneminen oli aina jännittävää. Isot ihmismassat olivat yhtä aikaa kauhistus ja helpotus: en todellakaan jäänyt kenenkään mieleen, eikä ketään oikeasti kiinnostanut miten hiukseni olivat, mutta silti ajatus koko ajan kalvoi päässä. Tein hirveästi töitä oman mieleni kanssa ja koin, että se toimii minua vastaan. Se syötti koko ajan näitä ajatuksia ja muuta vastaavaa soopaa, enkä jaksanut kuunnella sitä. Mutta en osannut hiljentää sitä. Kun vain olisi ollut näkymättömyysviitta, jonka alla olisi voinut piileskellä. Onneksi löysin kavereita, jotka eivät myöskään viihtyneet opiskelijabileissä, joten heidän kanssaan en kokenut paineita olla vapaa-ajalla sosiaalinen.

En tiennyt, mitä haluan tehdä isona ja se aiheutti paljon paineita: olisi pitänyt tehdä päätöksiä, mutta en vain tiennyt ja haahuilin sivuaineesta toiseen tehden sitä, mikä minua kiinnosti. Totuus iski päin näköä opintojen loppuvaiheessa: olin kuvitellut, että voisin tehdä tätä ja tuota, mutta jouduin toteamaan, että en voi: en vain pysty enkä jaksa. Olin ajatellut opettajan pätevyyttä, mutta totesin, ettei minusta ole ikinä seisomaan luokan edessä ja paimentamaan lapsia. Olin kiinnostunut psyykkisistä häiriöistä, mutta yhden harjoittelupäivän jälkeen totesin, että se maailma oli minulle aivan liian stressaava. Totesin, että minun on pakko löytää töitä, joita saa tehdä yksin ja rauhassa, muuhun en pysty. Onneksi sain vaihtaa tutkimustehtäviin ja innostuin niistä. Sain päivisin paukutella yksin aineistoja kasaan, käydä syömässä kun oli nälkä, tutustua mielenkiintoisiin artikkeleihin ja tutkimuksiin. Oivallus sai kuitenkin tornini romahtamaan melko pahasti, ja palikoiden keräileminen vei aikansa. Tällainen vain olen, enkä muuksi muutu. Tuona aikana ajatussotku oli pahimmillaan, olin väsynyt ja stressaantunut lähinnä omasta päästäni, jota en edelleenkään saanut hiljaiseksi. Samaan aikaan piti opetella elämään parisuhteessa, yhteisessä kodissa ja tutustua miehen kautta uusiin sukulaisiin ja ihmisiin. Pohdimme myös, onko elämämme täällä vai jossain muualla, jos mieheni ehkä pääseekin opiskelemaan muualle? Kysyin joka päivä, riitänkö? Kelpaanko? Entä jos en? MITÄ NUO MINUSTA AJATTELEE, KUN OLEN TÄLLAINEN NYHVERÖ?!

Olen NLP-opinnoissani tehnyt useamman kerran aikajana-harjoituksia ja itseksenikin sen jälkeen. Mietin usein, miten paljon vähemmän stressaavaa olisi ollut, jos olisin tiennyt silloin sen, mitä tiedän nyt. Että ajatukset ovat vain ajatuksia, niiden voi antaa mennä. Elämä on välillä ahdistavaa, mutta sekään ei ole vaarallista. Silloin luulin, että asiat korjaantuvat mitä enemmän pingotan ja yritän vältellä niitä, mutta ne vain pahenivat. En tiennyt, että ajatussotkut voi saada järjestykseen, kun ei taistele omaa mieltään vastaan vaan tekee sen kanssa yhteistyötä. Kun ei koko ajan ole niin kriittinen ja vaativa itselleen, vaan pysähtyy välillä näkemään kaiken hyvän. Kun nyt katson sitä nuorta opiskelijaa omalla aikajanallani, tekisi mieli halata ja kertoa, että parhaasi yritit ja sen takia minä olen tässä juuri nyt, hyvinvointivalmentajana ja mielimatkaoppaana – ettei kenenkään toisen tarvitse käydä sitä samaa taistelua niin vaikean kautta. Että voin antaa väärien työkalujen sijaan ne oikeat, jotka auttavat eteenpäin. Kiitos, sinä nuori minä ja ne ajatukset, ilman niitä ei olisi syntynyt tätä.

Tietysti tieto herkkyydestä helpotti valtavasti. Ja se, että tajusin olevani hyvin introvertti ihminen. Näiden kautta sain viimein vapautuksen olla tällainen kotona nyhväilijä, meitä oli muitakin ja se oli aivan ok. Pelkkä tieto siitä, etten ollut todellakaan ainoa, sai minut kaivautumaan pois itsesyytösten kehästä, jonka olin itse itselleni kaivanut. 

Tietysti iälläkin on osuutensa asioihin: en enää jaksa välittää niin tarkasti, mitä päälläni on kun menen kauppaan. Nuorena sitä on pakko ajatella, jos haluaa löytää kumppanin ja jatkaa sukua. Että ei tipahda kilpailusta. Se on vain biologinen tarve kuulua joukkoon, olla liikaa erottautumatta muista, ettei joudu lauman hylkäämäksi. Mutta kun oma paikka on turvattu, voi keskittyä toteuttamaan sitä tehtävää laumassa, mihin omat ominaisuudet sopivat. Ehkä nyt on jo sen aika. Minun ei tarvitse enää tehdä vaikutusta kehenkään, vaan voin olla sellainen kuin olen.

Haluaisin silti sanoa kaikille niille nuorille, jotka miettivät päänsä puhki näitä samoja kysymyksiä, että olet juuri oikeanlainen ja kyllä se oma polku ja suunta löytyy, vaikka käyttäisikin sitä vaaleanpunaista paitaa. Ehkä se löytyisi jopa helpommin, kun ei vertailisi itseään niin paljon muihin, vaan keskittyisi tekemään sitä, mikä tuntuu parhaalta. Sieltä löytyvät ne juuri oikeat ihmiset ja paikat ja asiat. Laita se some pois ja keskity tutkimaan, mikä SINUSTA tuntuu kivalta. Ajatukset, tunteet ja SINÄ olette eri asia. Vaikka ei olisikaan samanlaisia housuja tai samanlaisia irtoripsiä kuin toisella, voi olla silti ihan ok ja erottautua edukseen hyvällä tavalla. Vaikka ahdistus tuntuu maailmanlopulta, se ei ole sitä, elämä menee eteenpäin joka tapauksessa. Minulla kesti hirveän kauan tajuta, että ketään ei oikeasti kiinnosta. Se on vain ajatus, joka saa minut kuvittelemaan niin. Vain ajatus, jota ei tarvitse uskoa. Siihen voi ottaa etäisyyttä tai heittää sen menemään. Sen sijaan, että hoen itselleni: ”Mitä nuo muut minusta ajattelee?”, voin vaihtaa sen muotoon: ”Minulla on ajatus, Mitä muut minusta ajattelevat.” Tai jos lauseen ”Olen niin ahdistunut” sijaan mietin: ”Minulla on ajatus, että olen niin ahdistunut”, voin jo heti kyseenalaistaa, pitääkö se paikkaansa. Jos pitää, niin sitten pitää halata itseään ja sanoa, että kyllä me tästä selvitään. Jos epäilyttää, ajatuksen voi heittää romukoppaan ja keksiä päälle jonkun paremman.

Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän. Mutta auttaa silti. Kyllä, minulla on edelleen tämä pinttynyt ajatus, joka kerta kun astun ovestani ulos. Mutta en anna sen enää ohjailla elämääni. Annan sen olla, kiitän sitä varoituksesta ja huolehtimisesta, mutta sitten sen voi antaa mennä. Vaikka se huutaisi lujaa, annan sen huutaa. Se on vain ajatus, eikä ajatus voi minua vahingoittaa. Voin ohjata sen uudestaan ja uudestaan lempeästi syrjään ja todeta, että kiitos, mutta nyt en tarvitse sinua. Mitä enemmän vahvistan muita myönteisiä ajatuksia, sen vähemmän se saa voimaa. Koska se on ollut niin kauan, kestää myös kauan, että se vaimenee. Tiedän edelleen, mitkä ovat niitä asioita, jotka minua väsyttävät ja joihin en välttämättä halua mennä: vaikka maailma olisi kuinka avoin, tietyt realiteetit on silti otettava huomioon, kuten herkkä hermosto ja se, etten lähtökohtaisesti lähesty uusia asioita innolla vaan epäröiden. Mutta kun toimin itseäni kuunnellen, se ei ole rajoitus vaan mahdollisuus. Jos jotain tavoitellessa rikon itseni, onko se silloin tavoittelemisen arvoista? Ehkä ei. Mutta jos teen sen itseäni seuraten ja kuunnellen, voin päätyä vaikka mihin, myös paikkoihin, joihin en koskaan olisi uskonut päätyväni.

Hieman yli vuosi sitten oli vaikea kuvitella tekeväni äänitystä verkkokurssille, vieläpä sellaista, jossa näkyisi oma naamani – nyt teen niitä tosi mielelläni, jopa postailen someen omia lenkkihölpätyksiäni, vaikka ensimmäisen videon tekemiseen keräsin rohkeutta monta viikkoa. Oli hirveän kiemurruttavaa laulaa karaokea niin, että edes perheenjäseneni kuuli – nyt rakastan hoilottaa niitä koko ajan. En ikinä olisi voinut ajatella pitäväni oppituntia kokonaiselle ryhmälle – nyt suunnittelen omia kursseja, joita voisin opetella pitämään ihan livenä. Edelleen pelottava ajatus, mutta sitä, mitä en vielä osaa, voin pikkuhiljaa opetella. Totesin, että hittojakos siitä, mitä muut ajattelevat, ei se silti tarkoita, ettenkö voisi olla oman alani asiantuntija, pätevä siinä mitä teen. Ainakin olen aito, inhimillinen ihminen, enkä mikään tekoälyrobotti. En ole sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, mutta ei se silti tarkoita, ettenkö silti voisi olla rohkea haastamaan itseäni. Rohkeutta on mielestäni ihan muut asiat, kuin pälättää suuna päänä yleisön edessä. Rohkeutta on kohdata omat ajatuksensa, tunteensa ja kapinoida rajoittavia uskomuksia vastaan. Kuten sitä ajatusta, että koko maailma kaatuisi, jos joku ajattelisi minusta yhtään mitään. Ei se onneksi kaadu. Enkä minäkään. ❤️

Ps. Jos sinuakin piinaa kyseinen lause tai joku muu vastaava epämiellyttävä sanayhdistselmä, helpoin tapa aloittaa on tiedostaa ja kyseenalaistaa omat ajatusmallit ja uskomukset. Siihen saat apua verkkokurssilta ”Kiireen ja stressin kevennyskuuri – Mielen työkalupakki kevyempään arkeen.” Tai tule henkilökohtaiseen ohjaukseen tai Kirjeystävä-palveluun (henk.koht.ohjausta kirjallisessa muodossa), niin motataan yhdessä turpiin tuota lausetta. Olen täällä sinua varten! Elämän ei tarvitse olla kärsimystä, vaan voit tehdä siitä myös hyvältä tuntuvaa ja omaa hyvinvointia tukevaa. Autan mielelläni!