Muistilappu tuijottaa jälleen syyttävästi pöydältä: joko saat tämän homman viimein hoidettua?? Ehkä tunnin päästä, ehkä huomenna, ehkä ensiviikon torstaina, kun on parempi hetki? Ehkä sitten, kun tulen kotiin, tai sitten kun hiusväri on kuivunut ja pesty pois - en nyt sentään voi alkaa soitella hiusvärit päässä kun puhelin sotkeutuu!
Oma ikuinen kiroukseni on soittaminen johonkin, vaikkapa hammaslääkäriin. Vetkutan ja vatkutan sitä niin kauan, että se on viedä minulta järjen, ja sitten vasta tartun reippaasti luuriin ja hoidan asian pois alta. Itse asian tekemiseen menee ehkä kaksi minuuttia, mutta sen soutamisen ja huopaamisen kanssa menee ehkä kaksi viikkoa.
Voisin ottaa oppia äidistäni, joka tarttuu toimeen siltä istumalta, usein ihan kirjaimellisesti, sillä ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun hän on ponkaissut toimittamaan asiaa kesken kahvinjuonnin ja palannut sitten hetken päästä huomaamaan, että kahvi on TAAS kylmää. (Tämä oli meillä kestovitsi, kun asuin vielä kotona.) Äitini osaa siis tarttua hommaan HETI eikä viidestoista tai kahdeskymmeneskolmas päivä, vaikkakin saattaa samalla sitten unohtaa, mitä oli itse asiassa alun perin tekemässä. Hänen maailmassaan ei odotella, vaan jos jotain puuttuu, se lähdetään hankkimaan HETI, usein vieläpä kävelemällä.
Tämä toimii edelleen: kun soitan, että ”jos joskus huomaat kaupassa käydessäsi sitä punaista lankaa, niin vinkkaapa minulle”, hän soittaa vartin päästä kaupasta, jossa on hypistelemässä niitä punaisia lankoja. Tai jos pyydän, että voisiko hän ehkä mahdollisesti jossain hamassa tulevaisuudessa kulkiessaan tuoda minulle sen ja sen ja sen asian, jonka unohdin heille, voi olla varma, että viimeistään puolen tunnin päästä ovikello soi.
Minulle tämä olisi aivan mahdotonta, koska olen niin pirun SUUNNITELMALLINEN. Mihinkään ei lähdetä suitsait, vaan jokaiseen asiaan on tarkat ja pitkäpiimäiset suunnitelmat. Jos edes harkitsen lähteväni hakemaan kirjastovarausta kirjastosta, se ei ole ihan helppo nakki, vaan pelkästään asian suunnitteluun voin käyttää sen verran aikaa, etten sitten ehdikään toimittaa koko hommaa, kun pitää jo joutua seuraavaan. Joo, tämä on yksi herkkyyden kirouksista, koska minun on äärimmäisen vaikea sietää ikävähköjä ulkovaatteita, hiostavaa selkää tai päätä puristavaa kypärää, hiuksia niskassa tai lähtemistä MIHINKÄÄN ilman vesipulloa. Eli ilman autoa elämäni on välillä varsin suunnitelmallista.
Mutta se puhelinsoitto – eihän se vaadi hikisiä puseroita, liikuntaa eikä pyöräilykypärää? No ei. Mutta silti se AINA jää. Voi tuska! Ehkä aivoni ovat rekisteröineet sen kuuluvan siihen kategoriaan, joka koko ajan taktisesti pitää unohtaa, ettei vain tulisi soitettua vahingossakaan. Usein monta tällaista ”pitäisi joskus”- asiaa kasaantuu, kunnes en vain jaksa katsella niitä muistilappuja enää enempää ja otan päivän, jolloin vain toimitan näitä kaiken maailman asioita, joiden hoitamisen olisin voinut hoitaa jo ajat sitten.
Kuten tänään: piti soittaa jo toissapäivänä lääkärikeskukseen rokotusajasta, mutta en sitten muistanut eilen, ja toissapäivänä koko paikka oli jo kiinni. Tänään stressasin siitä puoli aamua (koska minulla oikeasti oli ne hiusvärit päässä, enkä siis voinut silloin soittaa), kunnes jälleen kerran sain itseni kiinni tästä turhasta ajatustyöstä, pesin hiukset, otin luurin ja soitin. Puheluun meni 2min 47sek, mutta sen vatvomiseen käytin aika paljon enemmän aikaa ja energiaa. Samoin käytin koko eilisen illan pohtimalla lasten rippijuhlavaatetusta, kunnes tajusin, etteivät vaatteet kävele tänne, vaikka käyttäisin niiden ajattelemiseen koko aivokapasiteettini: on vain pakko mennä kauppaan ostamaan ne. Soitin mummille (eli siis äidilleni), joka aikoi tulla tänään viemään minut ja lapsen markettiin ostamaan ne pahuksen vaatteet. Samalla lähetin pari sähköpostia, joihin olen odottanut vastausta, ja kysyin, että mikä kestää? Olen myös viikkotolkulla pähkäillyt omaa verkkokurssiasiaani, johon tänään sain viimein tartuttua ja KYSYTTYÄ asiaa ajattelemisen sijaan.
Olen aika kova tyttö ajattelemaan.
Tiedän, etteivät asiat ajattelemalla häviä, ja kun sen tajusin, päätin tehdä siitä itselleni bisneksen. Monet eivät edelleenkään sitä huomaa, ja siksi haluankin siitä hoksauttaa. Kyllä, suutarin lapsilla ei ole kenkiä, eikä varsinkaan suutarilla itsellään, joten siksi löydän itseni edelleen aina näistä surkuhupaisista tilanteista vääntämässä oman pääni kanssa, kunnes muistan sen, mitä yritän muille opettaa ja lopetan.
Mieheni sanoi eilen, että nukkui todella huonosti. Kun kysyin miksi, hän vastasi, että siksi, kun ei saanut unta, kun piti miettiä niin monenlaisia asioita, kuten raha-asioita. Kysyin, ratkesiko ne? Eivät kuulemma ratkenneet, vaikka oli käyttänyt siihen kallista nukkuma-aikaansa useamman tunnin.
Tein tätä itsekin ennen, nykyisin olen niin mukavuudenhaluinen (ja väsynyt) etten enää jaksa. Onneksi tajusin sen ja opin siitä eroon. (Öisin se siis useimmiten onnistuu, päivisin sitä säätämistä on välillä vaikea erottaa muusta aktiivisesta ajattelusta.) Nykyisin, kun herään pohtimaan kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, tunnistan tämän, sanon itselleni, että nyt pää kiinni, suljen ajatuksen ja jatkan uniani. Toisinaan itsepintaiset ajatukset yrittävät uudelleen ja uudelleen tunkea väliin, mutta olen jo aika haka blokkaamaan ne ulos. TÄMÄ ON MINUN NUKKUMISAIKAANI, tähän et piru vie tunge nyt. Pohditaan niitä sitten joskus, vaikka eivätpä ne silloinkaan pohtimalla ratkea. On TEHTÄVÄ jotain.
Olen tajunnut, että asioissa kituminen ja niiden kanssa tuuskaaminen on ihan omaa aikaansaannostani ja valintaani. Ei ole mikään pakko käyttää kaikkea energiaansa siihen, että yrittää pelastaa maailman yöllä klo 02.54, tai siihen, että murehtii ja märehtii asioita, joille ei vain juuri nyt voi mitään. On oma valintani, kidutanko itseäni vai en. Voin aina päättää tehdä jotain muuta, kuten vaikkapa nukkua tai syödä jätskiä sen sijaan että yrittäisin ratkaista työongelmani. Asiat kyllä ratkeavat AINA, eikä siihen vaikuta yhtään se, kuinka paljon energiaa niiden pohtimiseen käytän.
Ihmisellä on niin vaikeaa vain olla, kun koko ajan pitäisi olla jotain ratkaistavaa, ja kaikki ne pitäisi ratkaista juuri nyt, vaikka sitten silloin keskellä yötä. Mieheni esimerkiksi on hyvä käyttämään aivokapasiteettiaan jokaiseen auton kolinaan ja kyselee minulta (joka en siis tiedä autoista yhtään mitään), että pitäisikö auto huoltaa. Jos se vaivaa, niin ehkä pitää, mutta jos ei, niin sitten ehkä ei. Elämän suuria päätöksiä. Viimeistään siinä vaiheessa pitää, kun se hajoaa tielle. Mutta en minä voi TIETÄÄ, pitänee kysyä joltain, joka ehkä tietää autoista enemmän kuin minä. Mutta ei se ainakaan yöllä murehtimalla lähde se kolina.
Juurikin tässä on usein se ongelman ydin. Kaikki pitäisi ratkaista ITSE AJATTELEMALLA. Saatamme käyttää unettoman yön pohtiessa jotain rahastosijoittamisen ongelmaa, kunnes aamulla tajuaa, että asiaa kannattaa ehkä kysyä alan asiantuntijalta, joka hoitaa sen sormia napsauttamalla. Tosi moni asia lähtee menemään eteenpäin ihan vain sillä, että putkauttaa ajatuksensa ilmoille: sanoo se toiselle tai alkaa aktiivisesti tehdä JOTAIN, kuten tarttuu siihen puhelimeen tai sähköpostiin. Joka kerta yllätän itseni siitä, että olen taas vauhkonnut jotain asiaa viikon, ja se ratkeaa HETI, kun pukahdan sen aivoistani pihalle. Kun sivulauseessa lipsautan sen kaverilleni, etsin siihen tietoa netistä (tai kysyn chatgptltä) tai sitten soitan lanka-asiasta äidilleni, joka on vartin päästä oven takana juuri tuo lanka kädessään.
Ihan vain esimerkkinä: olin ihan lapsesta saakka haaveillut kirjan kirjoittamisesta, enkä ollut siitä juuri puhunut kenellekään. Kun viimein aloin varovasti kuoria kerroksia tämän intohimoni päältä, tasoitellen sitä ensin miehelleni hyvin vaivihkaa ja sitten lopulta ystävälleni, hän yllättäen sanoikin pohtineensa lapsesta asti ihan samaa: että olisi aivan superihanaa kirjoittaa kirja! Kirjoitetaanko yhdessä? No, kirjoitetaan! (Ja kirjoitettiin.)
Mietin myös oman yrityksen perustamista vuosikausia. Olin ajattelut, että en mitenkään voi tehdä kalliita koulutuksia, mutta yllättäen niihin löytyikin varaa, kun ehdotin asiaa miehelleni. Ystäväni vinkkasi pienestä yrittäjäkurssista, jonka suoritettuani tajusin, että yrittäjyys on juuri minua varten. Tarvitsi vain kirjoittaa kaikki omat ajatukset paperille ja todeta, että hitto vie, miksen mä ole tätä aiemmin tajunnut. En siis keksinyt mitään uutta, vaan kirjoitin vain kaiken auki opintoihin kuuluvaan raporttiin. Heti tämän jälkeen satuin oikeaan webinaariin oikeaan aikaan ja tartuin toimeen, vaikka en edes tiennyt, mitä yrittäisin. Kun aloin TEHDÄ, kaikki vain lähti avautumaan isolla rytinällä.
Ja ihan tuhat muuta asiaa. Asiat lähtevät kyllä tapahtumaan, kun ne uskaltaa päästää vauhtiin. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, niinhän se on, mutta suunnittelu vaatii rinnalleen myös vähän aktiivisempia toimia kuin oman pääkopan. Ja toisinaan suunta voi yllättää iloisesti niin, että vaikka oli kuinka tarkat suunnitelmat, löytyykin jotain todella huippua, jota ei ollut mitenkään osannut omassa pienessä päässään keksiä. Ja joka on juuri se oikea suunta.
Tuntuu kuitenkin niin turvalliselta ja tutulta mutustella ja märehtiä asiaa omissa aivosopukoissaan sen sijaan, että oikeasti lähtisi tekemään asialle jotain. Siellä vastassa on EPÄVARMUUS! Aivoja ei pätkän vertaa kiinnosta, mikä on meille inspiroivaa ja vie työuraamme eteenpäin, ne ovat kiinnostuneet ainoastaan siitä, mikä pitää meidät turvassa ja hengissä. Ja se on tuttu ja turvallinen, se sama, mitä on toistanut jo viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. On hyvin epävarmaa uskaltautua tuntemattomille vesille, edes lipsauttaa ääneen jotain pientä toivetta, koska ei TIEDÄ varmasti, mihin tuo tie johtaa. Kun tekee samalla tavalla kuin ennen, se on aivojen mielestä maailman parasta – silloin TIETÄÄ saavansa samoja tuloksia.
Olen yrittänyt opetella, että epävarmuus ei ole aina vihollinen. Aivot ovat myös muovautuvat, niitä voi kouluttaa kokeilemaan uusia reittejä ja polkuja. Helppoa se ei aina ole, mutta se kyllä onnistuu, kun sitä tarpeeksi haluaa. (Aivojen muovautuvuus eli neuroplastisuus oli yksi suurista oivalluksistani, kun tajusin, miten omaa ajatteluaan ja toimintaansa voi oikeasti säädellä ja muuttaa – muutos on siis oikeasti fyysisestikin mahdollinen!)
Epävarmuudessa kasvaa myös mahdollisuudet, joita tutussa ja turvallisessa ei ollut. Kun uskaltaa astua epävarmuuteen, myös mahdollisuudet kasvavat räjähdysmäisesti. Kun pari vuotta hautoo ajatusta omassa päässään, se useimmiten kiertää vain samaa kehää, koska omat aivot eivät löydä muita ratkaisuja. ENNEN KUIN päästämme ajatuksen ulos, ja joku toinen tarttuu siihen. Silloin syntyvät uudet ajatukset ja ajatus pääsee virtaamaan aivan erilaisella tavalla myös omassa päässämme. Se vain poikkoilee siellä seinästä seinään kuin squash-kopissa konsanaan, kunnes päästät sen vapauteen. Usko pois, niin se vain on. Jos et siltikään usko, niin kokeile vaikka. Niin käy AINA.
Jos oman idean lipsauttaminen toiselle ihmiselle tuntuu maailmanlopulta, kokeile kirjoittamista, kuten äsken tuossa itsekin jo mainitsin. Kirjoittaminen on omasta mielestäni maailman parasta terapiaa ja vaikka se tuntuisi tyhmältä, asioiden sanoittaminen ja lauseiksi rakentaminen saa ajatukset yhdistymään uudella tavalla ja rakentamaan kokonaisuuksia, joita ne eivät päässä poukkoillessaan osanneet huomata. Kun kirjoitamme ne ylös, emme voi vain kirjoittaa hajanaisia epämääräisiä asioita, vaan joudumme työstämään tekstiä niin, että siinä on rakenne – ei välttämättä kieliopillisesti oikein ja kaunis, mutta silti ajatukset ovat paketissa ja koossa. Kun luemme tämän tekstin, voimme yllättyä siitä, mitä oikeastaan olemmekaan kirjoittaneet. Asiat näyttävät niin eriltä siinä paperilla (tai tietokoneen näytöllä) kuin miltä ne päässä näyttivät. Kirjoittaminen ei ole ihan turhaa puuhaa, se on yllättävän terapeuttista ja kannattavaa. Se on yksi keino päästää ajatus vapauteen ja lentoon. Se voi olla alku jollekin todella suurelle, ehkä yhdelle isoimmista unelmistasi?
Tästä lähtien lupaan, että en enää siirrä jokaista asiaa ”sitkun”-koppaan, vaan teen ne heti. Kun huomaan, että lapsen takista roikkuu ripustuslenkki, otan lankaa ja neulan ja korjaan sen NYT. Muuten repsottavia ripustuslenkkejä on jonossa kymmenen ja kaikki takit pitkin lattioita (ja äidillä hermot tiukalla). Kun saan jonkin idean, kirjoitan sen ylös ja työstän sitä eteenpäin. Ja ennen kuin edes lähden sen pidemmälle, usein jo putkautan sen jollekin toiselle. Jos se ei lähde eteenpäin, ei sitten, mutta joku toinen idea voi lähteä isoon lentoon. Niin kauan kuin se muhii vain omassa päässäni, se ei lähde yhtään mihinkään.
Kun siis seuraavan kerran heräät keskellä yötä pohtimaan syntyjä syviä, muista, että se ei vie asiaa eteenpäin. Heitä siis ajatus menemään, paina pää tyynyyn ja jatka unia. Palaa asiaan myöhemmin, mutta TEE asialle jotain. Muuten saat pohtia samaa asiaa varmasti hamaan tappiin saakka. Mitä enemmän pitkitämme asioita, sen enemmän niille kertyy painolastia ja ”pitäisi”-kuormaa. Asioiden tekeminen vie vain hetken ja vapauttaa energiaa, sen sijaan että se veisi meiltä yöunet, hermot ja tilaa kalenterista.
Kumpi vie enemmän energiaa: tässä tilanteessa kituuttaminen ja pohtiminen, vai eteenpäin meneminen epävarmuudesta huolimatta?
Ota tämä ajatus käyttöösi nyt. Ole hyvä, eipä kestä.🙃
Mihin ajattelit tarttua seuraavaksi?
Jos kaipaat apua esimerkiksi siihen yölliseen pyöriskelyyn ja ajatuskelojen katkaisuun, täältä sitä löytyy! Verkkokurssini Kiireen ja stressin kevennyskuuri – Työkalupakki kevyempään arkeen on tehty rauhoittamaan ajatussirkusta ja tajuamaan toimintamme mielettömyyden. Jos haluat täsmärohdon, ota henkilökohtainen tapaaminen tai Kirjeystävä-palvelu käyttöösi, niin pureudutaan juuri siihen sinun haastavaan kohtaasi lasermiekoin ja täsmäiskuin. Älä enää pohdi ja kiduta itseäsi, vaan toimi NYT, koska se oikeasti auttaa. (Tiedän, koska olen itse käynyt nämä kaikki läpi.)
Lisää kommentti
Kommentit