Suvivirsi – ah, tuo jokakeväinen riidankylväjä! Mistä muusta kappaleesta saadaan revittyä niin isot otsikot kuin tästä lempeästä ja varsin viattomasta keväisestä laulusta? No, joulujuhlien joulunäytelmästä tietysti, mutta se kuulunee samaan kategoriaan. En vain yksinkertaisesti jaksa tajuta, eikö ihmisillä ole mitään muuta tekemistä kuin pyöriä oman napansa ympärillä ja loukkaantua aivan kaikesta?
Ja varoitus! Tämä teksti ei sovi välttämättä kaikkein pahimmille loukkaantujille (vaikka he ehkä tarvitsisivat tätä eniten). Jos epäilet, että luet tekstiä kirjaimellisesti, et kestä suoraa tekstiä tai pöytään lyötyjä faktoja, on parempi luovuttaa jo nyt, ja jatkaa elämäänsä täysin tiedostamatta näitä asioita. Tämä on myös vain minun mielipiteeni asioista (joka tosin perustuu tiukkoihin tilastoihin, faktoihin ja pitkään osaamiseeni ihmismielen ja kasvatuspsykologian parissa), joten älä tule haastamaan minua oikeuteen asiassa, mitä et ehkä itse ole valmis vielä käsittelemään. Palataan siihen oikeusasiaan vasta, kun olet käynyt kaikki kurssini, valmennukseni ja ohjaukseni sekä lukenut ja kuunnellut kaikki ne luennot ja kirjat, joihin tekstissäni viittaan, sekä käynyt läpi lukuisan määrän erilaisia diagnostisia määritelmiä ja persoonallisuustestejä. En voi myöskään tietää, mikä juuri sinun tai perheesi tilanne on, joten en ota sinun tapaukseesi henkilökohtaisesti kantaa – tämä on yleinen näkemykseni asiasta. Jos silti tuntuu, että teksti on kaikin tavoin loukannut sinua ja olemassaoloasi, laita minulle sähköpostia, niin jutellaan asiasta. Ja jos tämä teksti on sinusta ihan hirveää, niin SAA lopettaa myös kesken.
Nykyään on muodikasta loukkaantua jokaisesta risauksesta. Kuulen usein päiväkodissa ja kouluissa työskenteleviltä tutuiltani, miten ihmeellisistä asioista lasten vanhemmat hermostuvat: pääosin asioista, joille opettajat eivät juuri voi mitään. Tietysti monikulttuurisuus ja erilaiset uskonnot tuovat tasapainoilua virsilauluun, mutta ihan kuin se pelkästään riittäisi. Kaikki mahdollinen tuntuu olevan opettajan vika, koulun vika, päiväkodin vika, vaikka nämä yrittävät nimenomaan tehdä jatkuvia kompromisseja kaikkien lasten hyvinvoinnin eteen (ja hoitavat siinä sivussa myös asioita, jotka kuuluisivat vanhemmille, mutta jotka eivät niitä jaksa, ehdi, viitsi tai halua tehdä.) Kun ryhmässä ei asioita aina voi tehdä vain Jari-Petterin tai Aada-Irmelin mieliksi. Aikuiset kiipeävät linjoja pitkin valittamaan siitä, että HÄNTÄ on jollain tapaa loukattu. Lapsi ei välttämättä ole tilanteesta moksiskaan, mutta vanhempi voi olla sydän syrjällään aivan käsittämättömistä asioista. Jos hoitaja on päiväkodissa kehunut lapsen uutta kivaa hiusmallia, vanhempi voi tulla raivoamaan, että entinen oli ilmeisesti sitten tosi ruma. Useimmiten syynä on raivopäissään tehty TULKINTA, ei totuus. Ja se, että pikkuisen unohtuu katsoa peiliin ja myöntää, ettei päiväkoti tai koulu ole mikään täyden palvelun tilausravintola. (Ja tokihan ruokaakin pitäisi olla siis sataa eri sorttia, koska Minka-Maarian perhe syö ainoastaan tiettyjen kanojen munia ja tietyllä pellolla kasvatettuja vihanneksia.)
Olin jokin aika sitten kuuntelemassa professori Liisa Keltikangas-Järvisen luentoa, jossa hän kertoi uuden kirjansa ”Itsekkyyden aika” teemoista. Parhaillaan luen tuota kirjaa ja edelleen ihmettelen näin kasvatuspsykologian ammattilaisena, että mihin tämä maailma on oikein menossa? Keltikangas-Järvinen puhuu siitä, miten vanhemmat usein tekevät ongelmia asioista, jotka eivät varsinaisesti ole ongelmia: on tullut normaaliksi tavaksi tulkita kaikkea hyvin itsekeskeisesti ja oman navan kautta (pääpaino sanalla TULKITA), ja opetamme myös lapsia toimimaan niin, koska on heidän oikeutensa nostaa itsensä kaikkien muiden yläpuolelle. Aikuinen menee jopa niin pitkälle, että alkaa vaatia lapselle erikoiskohtelua tai jalustalle nostamista viis veisaamatta siitä, miten monta muuta lasta ryhmässä on. Miten käy, kun kaikkien pitäisi mahtua samalle kuninkaan tuolille? Kotona se ehkä vielä onnistuu, mutta ryhmässä ei. Ja jos ei siihen sopeudu, niin elämä käy äkkiä aika vaikeaksi.
Yksilöllisyys ei ole sama asia kuin itsekeskeisyys, vaikka tällä hetkellä se tarkoittaa juuri sitä. Se, että voi elää omannäköistä elämää ja olla oma ainutlaatuinen itsensä, ei millään tavalla tarkoita, että pitäisi olla itsekeskeinen. Moni ymmärtää tämän aivan täysin väärin.
Käsitelläänpäs tämä lapsi- ja kasvatusasia ensin, ja mennään sitten takaisin aikuiseen itseensä.
Suurperheiden äidit taatusti tietävät, että arkea ei voi rakentaa pelkästään yhden lapsen ehdoilla, vaan kaikkien on joustettava jostain. Asiat eivät vain toimi, jos kaikki toimivat koko ajan vain omien mielihalujensa mukaan muista välittämättä. Ei edes perheessä, missä olisi vain kaksi lasta. Arki on jatkuvaa valintojen ja kompromissien tekemistä, mutta no, elämä on.
Omassa lapsuudessa oli ihan normaalia käyttää sisarusten vanhoja vaatteita ja lainata serkun suksia, ja lapset viettivät aikaa pihoilla ilman aikuisen ohjausta. Mutta nykyisin joistain vanhemmista voi tuntua pahalta jo pelkkä ajatus, ettei oma lapsi voisi saada aivan kaikkea haluamaansa ja ettei voisi koko ajan pitää jostain narusta kiinni. Toki ymmärrän myös tämän: kun elämä ympärillä on hallitsematonta ja kaoottista, edes lapsi halutaan pitää turvan kuplassa niin, ettei tämä koskaan pääse kohtaamaan mitään epämiellyttäviä tunteita, kokemaan pettymyksiä tai joustamaan tehdäkseen kompromisseja. Mutta tässä kohtaa mennään kovaa vauhtia ojasta allikkoon, kun aletaan kääriä lasta (ja aikuista itseään) suojakuplamuoviin.
Oikeastaan siinä riistetään lapselta juuri ne taidot, mitä hän tarvitsisi selviytyäkseen tässä sekavassa maailmassa: joustavan mielen, taidon käyttää sitä, yhteistyökyvyn, empaattisuuden ja halun työskennellä yhteiseksi hyväksi. Kuplamuovilapsi oppii välittämään vain itsestään ja omista tarpeistaan, nostamaan itsensä toisten yläpuolelle, tekemään töitä omien päämääriensä eteen toisista välittämättä. Hän voi olla ehkä loistava sanoittamaan omia tunteitaan ja olotilojaan, mutta ei välttämättä kuuntelemaan toisen tunteita ja ottamaan omia ja toisen tunteita vastaan. Se, että tunteista ja ajatuksista puhutaan, ei lisää niiden taakkaa, mutta samalla unohtuu opettaa se, MITEN niiden kanssa tullaan toimeen nyt kun niistä ollaan tietoisia. Suojelemalla aikuinen opettaa lasta pärjäämään ja selviämään, ei elämään yhdessä toisten kanssa ja sietämään normaaliin elämään kuuluvia ajatuksia ja tunteita.
Kuplamuovilapsen mieli särkyy pienestäkin tönäisystä: tämä näkyy jo nyt kasvaneena pahoinvointina. Mitään ei siedä, mitään ei kestä, kaikki tuntuu loukkaukselta omaa ihmisyyttä vastaan. Jopa se, jos opettaja käskee laittamaan puhelimen pois tunnilla. Ja aikuinen lisää omalla käytöksellään bensaa liekkeihin: haastan opettajan oikeuteen, koska opettajan käytös loukkasi lapsen tunteita!
Kuplamuovilapsi saattaa oppia myös, ettei asioita tarvitse oppia itse käsittelemään, riittää että valittaa vanhemmalle, joka tulee ja puhkuu kaikki esteet nurin. Siinä missä ennen tapeltiin puolustaessa omaa tilaa ja rajoja, nyt vanhempi tulee ja haastaa oikeuteen lapsen puolesta. Siinä missä ennen piti itse rakentaa oma polku, se on jo nyt tehty valmiiksi niin, ettei lapselle jää minkäänlaista vastuuta mistään. Hänellä on täysi mahdollisuus vain ajelehtia elämänsä läpi laittamatta juurikaan omaa tikkua ristiin. Paitsi että aikuisena hän loukkaantuu syvästi, kun kaikki ei pyörikään enää oman navan ympärillä, vaan pitäisi tehdä yhteistyötä. Raskasta! En jaksa! Tästä samasta puhui myös Jari Sinkkonen, jota olin myös vasta kuuntelemassa.
Enkä puhu siis herkistä lapsista, koska itse olen ollut sellainen ja minulla on sellaisia kaksi. Herkällä on tietysti suurempi riski kokea kaikkea isosti ja pelästyä pienistä, mutta myös loistavat mahdollisuudet kääntää haasteet voitokseen erinomaisen ihmistuntemuksensa ansiosta. Tahallaan loukkaantujalla ja minä-itse-lapsella ei ole samanlaista kykyä huomioida muita, koska he elävät egonsa vankina, eivät sydämen kautta.
Elämässä on pakko oppia kohtaamaan vastoinkäymisiä ja kaikenlaisia ikäviä tunteita, ja aikuisenkin on vain se lapsen huoltajana kestettävä. Kun nykyajan lapsia suojellaan koko ajan näiltä, heistä tulee tunteiltaan ja ajatuksiltaan lasisia ja toiminnaltaan kankeita. On vain joko-tai, ei sekä-että. Ja jokainen pienikin särö viiltää syvältä, koska ajatuksia ja tunteita ei ole opittu erottamaan MINUSTA. Pienestäkin ahdistuksesta kasvaa valtava mörkö, koska sitä ei ole opittu missään kohtaa käsittelemään oikein. Silläkö tulevaisuudessa selviää? Jo nyt mielenterveyshaasteet ja masennus ovat yksi suurimmista terveyshaasteistamme. Keltikangas-Järvinen muistuttaa, että samaan aikaan kun puhumme hyvinvoinnista enemmän kuin koskaan, koemme myös pahoinvointia enemmän kuin koskaan.
Niin mites ne aikuiset?
Keltikangas-Järvinen muistuttaa, että se, mikä ennen meni heittämällä narsististen piirteiden laariin, on tänä päivänä täysin hyväksyttävää ja normaalia käytöstä. Kun aikuinen tulkitsee kaikkea itsekkäiden silmälasien läpi, hän unohtaa ne muut, jotka yhtä lailla ovat asianosaisia – vaikkapa ne opettajat. Vanhempi kokee, että hänellä on oikeus haukkua ja raivata tieltään kaikki, jotka eivät palvele omaa kukoistusta ja rauhaa, koska loukkaus lasta kohtaan tulkitaan automaattisesti syväksi loukkaukseksi myös aikuista vastaan. Ihan kuin opettaja olisi syypää siihen, että vanhempi ei osaa käsitellä stressiä, rauhoittua tai pohtia asioita empatian kautta. Eikä aikuisen hoivaaminen ole todellakaan hoitajan tai opettajan tehtävä, vaikka moni ehkä kuvittelee niin. On todella helppo heittäytyä syyttelemään toisia omasta v*tutuksesta ja väsymyksestä, koska silloin sille ei tarvitse itse tehdä mitään.
Tämä on nykyajan vitsaus: en jaksa tehdä itse mitään, tule ja auta. (Koska se malli opitaan jo lapsena.) Tottakai on paljon yhteiskunnan surkeita rakenteita, jotka ylläpitävät kroonista väsymystä ja tunnetta siitä, että kaikki revitään vanhempien omasta selkänahasta (koska niinhän se menee) ja oikeasti kaikki sympatiani kaikille väsyneille vanhemmille, olen itsekin ollut sellainen. Yhteiskunnallisiin rakenteisiin emme voi vaikuttaa tavallisessa arjessa muuten kuin nostamalla asioista meteliä. On kuitenkin asioita, joihin voisi ja pitäisi pikaisesti tarttua, ja joilla saisi paljon kohennettua omaa ja lasten hyvinvointia, ja näitä ovat juurikin ne mielen ja kehon yhteistyön keinot. Niitä voi jokainen tehdä itsekin, jopa melko heikossa hapessa.
Siinä, missä puhutaan oman tien löytämisestä, rajojen asettamisesta ja yksilöllisyydestä, unohdetaan samalla, että meidän pitää silti täällä maapallolla elää yhdessä toistemme kanssa. Emme siis voi tehdä ihan mitä sattuu ja käyttäytyä ihan miten sattuu, koska se vain sattuu meitä nyt huvittamaan ja on toisten vika, jos he häiritsevät kukoistustamme. Kun minäkin puhun omannäköisestä arjesta ja siitä, miten olisi sunkin aika alkaa kukoistaa, en todellakaan tarkoita sitä, että itsensä pitäisi nostaa jalustalle määräilemään muita. Missioni on kannustaa ymmärtämään omaa mieltään niin, että selviää mistä tahansa ja uskaltaa tehdä aidosti omannäköisiä valintoja. Että pystyy elämään tasapainoista elämää yhdessä toisten kanssa, ja silti kukoistamaan. Elämässä tulee silti kaikenlaista kakkaa niskaan, siltä ei kukaan välty. Mutta hajoilemisen ja sekasorron sijaan sen voi ottaa vastaan joustaen ja hallitusti ilman, että jää siihen piehtaroimaan. Ettei jokaisen sivuluisun jälkeen jää ojanpohjalle märehtimään, vaan osaa nousta ojasta pois ja jatkaa matkaa. Loukkaantuja esiintyy uhrina ja syyttää jokaisesta sivuluisusta jotain muuta: syy ei missään nimessä ole MINUN, en ole mitenkään osallisena tässä.
Tasavertaisuuden eetos on viety jopa niin pitkälle, ettei mitään saa enää tehdä tai sanoa ilman, että joku vetää siitä väärän johtopäätöksen. Samaan tapaan kuin sisarukset kyyläävät toistensa tekemisiä ja saavat aikaan riidan yhdestä sanasta, nykyaikana jopa aikuisten PITÄÄ koko ajan vahtia toisten tekoja ja sanoja, jotta hänet voisi käräyttää. Kyseessä ei ole aidon tasavertaisuuden edistäminen, vaan oman egon pönkittäminen sen varjossa. Lapset oppivat tämän tavan jo pieninä, koska aikuiset tekevät sitä koko ajan: mitä kaikkea tuo nyt sanoi väärin? Eihän se käyttänyt rasistisia ilmaisuja, kuten vesiväripaletissa sanaa musta? Tai eihän lapseni altistunut puolikkaalle suvivirrelle tai jouluevankeliumin katkelmalle? Aivan kaikesta voi vetää vääriä johtopäätöksiä, jos niin vain halutaan. (Ihan vaikka siitä, että koulussa tai työpaikkaruokalassa tarjotaan tänään lohikeittoa. Eihän se vain ole NORJALAISTA KASVATETTUA kalaa????)
Sanon nyt vielä toisen kerran: Se ei ole tasavertaisuuden edistämistä, vaan kuopan kaivamista toisen jalkojen alta. Lähtökohta oli kaunis ja hieno, mutta nyt siitä on tehty sodankäynnin väline, samoin kuin uskonnoista kautta aikojen. Riippuu tulkinnasta, miten hyvin se palvelee MINUN egoani: jos ei, haastan sinut siitä syystä oikeuteen. KOSKA MINUN EGONI EI SIEDÄ MITÄÄN POIKKEAVAA. Kyse ei ole siitä toisesta, vaan MINUSTA, mutta naamioin sen toisen syyksi, kuten on kautta maailmanhistorian tehty.
NLP:ssä puhutaan usein omien toiveiden ja unelmien kohdalla niiden ekologisuudesta: ei ole ihan sama, mitä haluan, vaan unelmienkin kohdalla minun täytyy pohtia, millaisia vaikutuksia niillä on ympäristölleni. Jos perheellinen haluaa esimerkiksi muuttaa ulkomaille, ei voi vain mennä ja varata lentolippuja, myydä asuntoa ja lähteä: on otettava huomioon myös muiden perheenjäsenten toiveet ja unelmat. Jos lapsen unelma on asua tutussa ympäristössä kavereiden luona, miksi hänen unelmansa on vähempiarvoinen kuin omani? Jos oman unelmani takia raastan toiset väkisin mukaani, onko se silloin hyvä unelma? Unelma ei sinänsä ole väärä eikä huono, mutta sen toteutustapa tai ajankohta ei välttämättä ole se paras mahdollinen. Ennen kuin alkaa kiukutella siitä, miksi oma unelma ei lukuisista manifestoinneista huolimatta ala onnistua, voi tutkia, voisiko kyseessä olla asia, joka ei toteutuessaan olisikaan kovin hyvä? Voisiko syynä olla se, että alitajuisesti toimii koko ajan tietyllä tasolla unelman toteutumista vastaan? Vaikka kuinka siis alkaisi elää unelmaelämäänsä, se ei tarkoita sitä, että sitä voi tehdä täysin itsekkäästi piittaamatta muista. Kaikkia ihmisiä ei voi potkia pois elämästä sen vuoksi, että he hankaloittavat unelman etenemistä, vaan heillä voi olla jokin toinen merkitys jossain toisessa asiassa. Jos huomaa ajattelevansa, ettei voi kukoistaa toisten ihmisten vuoksi, voi miettiä, mitä ylipäätään tuollaisella kukoistuksella pyrkii saavuttamaan?
Keltikangas-Järvinen kertoi järkyttyneensä tavasta, jota opettaja oli opiskelijoilleen ajanut sosiaalisten suhteiden kurssilla (Tämä oli mielestäni aivan erityisen järkyttävää - Miten ihmeessä tuollainen kurssi on voitu edes järjestää tällaisella tasa-arvon kaudella???) : ”Menkää ja verkostoitukaa vain niiden ihmisten kanssa, joista on teille teidän urallanne hyötyä. Tällä kurssilla opetellaan, miten erotella joukosta ne, joista on hyötyä, ja ne, joista ei." Jos ihminen ei ole toiselle hyödyllinen, hän voi mennä. Jos tämä on tapa, jolla toisia ihmisiä kohdataan – potentiaalisina hyödykkeinä – menetämme jotain todella oleellista ihmisyydestä ja aidosta vuorovaikutuksesta. Ei mikään ihme, että joidenkin valtioiden johto on täynnä tällaisia itsekkäitä pyrkyreitä?
Keltikangas-Järvinen kertoi kirjassaan esimerkin myös mm. nuoren ihmisen parisuhdehaaveista: "Olen valmis parisuhteeseen, jos toinen elää täysin minun ehtojeni mukaan, minulla on oma asunto ja hän sopeutuu minun tapoihini: minun ei tarvitse muuttaa mitään." Tällainen ihminen ei ole todellakaan valmis rakentavaan parisuhteeseen. En ihmettele yhtään, jos parisuhde ei tunnu onnistuvan tai sopivaa kumppania ei löydy.
Miten tämä liittyy loukkaantumiseen? No siten, että jos jokainen maailman asia tulkitaan omien itsekkäiden silmälasien läpi, ihan kaikesta mahdollisesta voi loukkaantua. Tällöin on normaalia ajatella vain omaa etuaan ja nähdä toiset ihmiset hyödykkeinä: heidän tehtävänään on palvella minua ja he ovat vastuussa siitä, miltä minusta tuntuu. Jos minulla on paha mieli, se on aina jonkin toisen vika ja syy. Jos minä loukkaannun tästä, se ei ole minun käsissäni, vaan tuon toisen, koska tämä kehtasi olla tekemättä minua onnelliseksi. (Alkaa jo kuulostaa ihan tosi pelottavasti parin valtiojohtajan ajatusmaailmalta. Nämähän ovat siis niitä narsistisen ihmisen ominaisuuksia.)
Pieni lapsi myös ajattelee näin, ennen kuin tajuaa, ettei olekaan maailman kuningas. Keltikangas-Järvinen muistuttaa, että lapsi käy läpi tämän vaiheen, mutta hänen kehitystehtävänään on tietyssä iässä oppia siitä pois. Tällä hetkellä yhteiskunta ohjaa siihen, että on jopa toivottavaa, ettei lapsi pääse yli tuosta vaiheesta - on opittava selviämään, pärjäämään ja olemaan itsekäs. Joukossamme elää siis runsas joukko aikuisia päättäjiä ja johtajia, jotka eivät ole koskaan käyneet läpi tuota tasapainoiseen kehitykseen kuuluvaa kehitystehtävää.
Päiväkodin tädille voi siis tulla aivan surutta linjoja pitkin raivoamaan (koska se on oikeutettua), jos hän on epähuomiossa laittanut lapsen reppuun väärät sukat: kyseessä ei ole mahdollisesti inhimillinen erehdys, vaan syvä loukkaus vanhemman kotitöiden sujuvaa edistymistä kohtaan (ja samalla verinen loukkaus sitä kohtaan, että MEILLÄ käytettäisiin näin kuluneita ja rumanvärisiä sukkia).
Valitettavasti tämä ei ole mikään vitsi, vaan ihan totta. Pelkästään jo suvivirsi-esimerkki sen todistaa.
Huvittavaa on, että esimerkiksi mielipidepalstoilla jatkuvasti haukutaan tv:n ja radion ohjelmatarjontaa: luulisi tästä valikoimasta kaikkine suoratoistopalveluineenkin jo löytyvän edes jotain katsottavaa tai kuunneltavaa, tai jos ei, niin voi tehdä jotain muuta. Ihan kuin ihmisillä olisi jokin pakottava tarve valittaa asioista, joihin ei vain jaksa itse tarttua. Ihan kuin tv-ohjelmien toimituksen pitäisi miellyttää juuri tätä kyseistä henkilöä, joka ei keksi elämässään mitään muuta tekemistä kuin tv:n katsominen. Luin vasta mielipidetekstin, jossa valitettiin siitä, miten surkeaa musiikkia on lähetetty Euroviisuihin viime vuosina: itse rakastan Euroviisuja, ja mielestäni viimeiset vuodet ovat olleet jopa yllättävän kovatasoisia, tästä vuodesta puhumattakaan. Aika kärkikahinoissa oltiin, eikö? Käärijäkin taisi melkein voittaa? Jos tästä kyseisestä musiikista tai ohjelmasta ei pidä, ei ole sitä mikään pakko katsoa; voi mennä nukkumaan aivan hyvillä mielin tai lukea vaikka kirjaa. Mutta eihän sellaista vaihtoehtoa kai ole, koska näillä ihmisillä on halu loukkaantua väkisin ihan kaikesta. Joskus tuntuu, että tehdään asioita ihan sitä silmällä pitäen, että niistä SAA loukkaantua ja valittaa. Koska se pönkittää omaa egoa ja tukee omaa näkemystä ainoana oikeana.
Tiedän mistä puhun, sillä parikymmentä vuotta sitten, kun vielä etsin itseäni ja olin melko stressaantunut ja ahdistunut, koin helposti, että ihmiset ovat minua vastaan. Jos loukkaannuin jostain, mielestäni se oli aina toisen syy ja useimmiten syy oli se, että hän halusi tahallaan minua loukata. Nyt tiedän sen johtuvan siitä, että olin itse tuollaisessa vääristyneessä ajatuskuopassa. Tiedän, että myös masentuneen ihmisen ajatus toimii tällä tavoin: he lukevat loukkauksia siellä, missä toinen ei niitä lainkaan huomaa, ja näin ylläpitävät omaa surkeaa oloaan. Se on kierre, joka johtuu juuri havainnoinnin suuntaamisesta: kun näen vain pahaa ympärilläni, olen entistä vakuuttuneempi, että maailma on läpeensä paha. Kun voin pahoin, näen vain sen, mikä vahvistaa omaa tulkintaani ja saa sen näyttämään ainoalta oikealta. Ja kierre vain syvenee.
Toinen ei välttämättä näe ollenkaan samoja asioita. Samalla tavoin, kun uuden auton ostaja näkee liikenteessä vain kyseistä automerkkiä, tai lasta toivova näkee ympärillään pelkkiä raskaana olevia naisia. Myös uupunut ajaa itsensä helposti samaan ajatus-ansaan (tiedän, koska sekin on tuttua): "koko ajan minulle vain kasaantuu tätä tekemistä, muistamista ja stressinaiheita" - jolloin niitä kerääntyy koko ajan entistä enemmän. Aivot toimivat niin! Kun syötät niille kerran koodin, että haluat nähdä tätä, ne taatusti suodattavat pois kaiken muun. Se tuntuu oudolta, mutta aivojen käsittelykapasiteetti on sen verran rajallinen, että niiden on pakko toimia näin. Kun tämän toimintalogiikan tajuaa, sen murtaminen on aika paljon helpompaa.
Kaikilla meistä on tiettyjä triggeripisteitä, jotka saavat meidät loukkaantumaan verisesti. Tiedän, että minulla on omani, ja esimerkiksi lapseni osaavat vedellä niistä taitavasti. Myös mieheni tietää jo todella hyvin, mistä sanomisista seuraa mökötys tai äkillinen itkupotkuraivari. Tiedän ne itsekin, ja jo puolen lauseen kohdalla tunnistan, milloin tuo tulkinta ottaa vallan. Nykyisin ymmärrän, että kyseisistä asioista hätääntyminen johtuu aivoihin ja hermostoon syötetystä vikakoodista: kun se hälyttää, koko keho menee hälytystilaan. (Herkällä ihmisellä se menee hälytystilaan tosi usein ihan varmuuden vuoksi!) Tunnistan sen nykyisin kuitenkin niin hyvin, että jo ennen kuin reaktio on edes lauennut (sitä en voi estää), tunnistan, että jaahas, taas mennään. Yleensä vielä niin, että kun keho vielä ihan täysillä käsittelee stressiä ja on hälytystilassa, ajatukseni askartelee oikeastaan jo ihan muualla ja tiedän, ettei minulle ole edes mitään hätää. Mutta koska tiedän, että kyseessä on kehollinen hälytysreaktio, en enää säikähdä sitä enkä ota sitä vakavasti. Annan sen tulla ja mennä. Aiemmin olisin vetänyt heti herneen nenääni ja hautonut sitä viikon. Vaikka vedän nytkin, osaan kaivella herneen jo aika pian pois, ja muistan, että aivot tässä vaan tekivät taas jäynää, ei minulla ole mitään hätää. Ja ihan kaikkea aivojen syöttämää soopaa ei tarvitse todellakaan uskoa, vaikka aina meinaan ensin mennä liskoaivojen ajatuspäissäni samaan ansaan. Triggeripisteistäni tiedän, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä.
Kolme ihmistä näkee esimerkiksi vastaantulevan koiran aivan eri tavoin: yksi pelkää, yksi lepertelee ja silittelee, kolmas ei edes huomaa koko koiraa. Jokaisen tulkinta on erilainen, vaikka tilanne on kaikille aivan sama. Se, ettei huomaa edes koko tilannetta, ei tarkoita sitä, että tämä henkilö olisi koirien vihaaja, vaan ehkä sitä, ettei asia ole hänelle kovinkaan tärkeä. Sen sijaan hän on saattanut huomata kiinnostavan talon koristekuvion, jota muut eivät taatusti ole huomanneet. Jos huomio suuntautuu koko ajan asioihin, joista voisi loukkaantua, ahdistua tai masentua, sitä myös taatusti saa, ja oma toiminta suuntautuu jatkuvasti myös niitä asioita kohti. Onneksi havainnointiaan voi opetella muuttamaan ja tulkintojaan kyseenalaistamaan. Tulkinnat ovat nimensä mukaisesti tulkintoja, eivät faktoja ja totuuksia. Sen kertoo jo se, että eri ihmiset näkevät saman tilanteen eri tavoin – oma tulkintani ei siis voi olla täyttä faktaa? Omassa tilanteessa sitä ei kuitenkaan helposti huomaa, siksi niitä on niin vaikea muuttaa.
Loukkaantujat siis tulkitsevat maailmaa loukkaantumisen silmälasein ja näkevät loukkaantumiseen liittyviä asioita sielläkin, missä niitä ei välttämättä ole. Jos tunnistat itsessäsi tai tutussasi loukkaantujan ainesta, se onneksi on mahdollista muuttaa. Tai jos myös huomaat kääriväsi vahingossa lastasi tulevan loukkaantujan kuplamuoviin, siitäkin on mahdollista päästä eroon.
Kyse ei ole lapsesta tai suvivirrestä, vaan AIKUISEN OMISTA TAVOISTA KÄSITELLÄ ASIOITA JA TULKITA NIITÄ: omista ajatuksista, tunteista, peloista, toiveista, odotuksista, uskomuksista, ajatus- ja toimintamalleista. Loukkaantumisen taustalla on useimmiten pelkoa ja epävarmuutta, ja kun ne tunnistaa, niistä voi päästää irti. Loukkaantuminen kuuluu ja saa kuulua elämään yhtenä osana, mutta jos siitä tulee jatkuva tapa ja oman egon pönkittäjä, se ei ole enää normaalia. Epäasiallisesta käytöksestä saa ja pitää edelleen nostaa äläkkä, mutta kannattaa silti miettiä, mitkä taistelut valitsee, ettei elämästä tulee pelkkää taistelua ja puolustautumista. Tahallaan ei kannata ärsyttää ja loukata, mutta kukaan ei voi jatkuvasti olla myöskään vastuussa toisen kyvyttömyydestä käsitellä omia ajatuksiaan ja tunteitaan tai varsinkaan siitä, että tämän kehitys on juuttunut 2-3 vuotiaan kehitystehtävään. Jos loukkaantuu tv-ohjelmatarjonnasta, kummankohan syy mahtaa olla, tarjoajan vai katsojan?
Jos tunnistat itsesi tästä, muista, että Sinä et ole rikki millään tavoin, Sinussa ei ole mitään vikaa, vaan ehkä nämä tavat ovat vain jääneet puolitiehen omaan kuplamuoviin käärimisen vuoksi, tai et ole tiedostanut niitä vielä. Sinä voit tehdä muutoksen heti kun haluat, koska kaikki tarvittava on jo sinussa. Kesken jääneet kehitystehtävät voi vielä muuttaa aikuisenakin. Anna myös lapsesi kasvaa joustavaksi ja lempeäksi aikuiseksi, ei lasiseksi ja särkyväksi, älä anna hänestä kasvaa seuraavaa Loukkaantujaa. Sitä ei tehdä suojelemalla, vaan ELÄMÄLLÄ. Sekä tietysti omaa mieltään ja kehoaan ymmärtämällä. Se on yksi kaikkein suurimmista lahjoista, mitä toiselle voi antaa.
Onnellisuuden tavoittelussa unohtuu, ettei se onnistu yksin, eikä varsinkaan oman egon kautta elämällä. Kun alamme tuijottaa vain omaa napaa, elämme egomme vankeina ja elämän ainoaksi ohjenuoraksi tulee "Mitä tuo minusta ajattelee?" - kysymys. (Kts. myös aiempi blogitekstini samalla otsikolla!) Se ei ole elämää "sydämen kautta", läsnäolevaa, lempeää, stressitöntä ja onnellista elämää. Onnellisuus syntyy suhteessa toisiin ihmisiin ja tasapainoon ympärillämme. Vaikka kuinka viihtyisi yksin, kukaan ei yksin selviä.
Rentoa kesää! 💖
t. Laura
Jos sinua jäi mietityttämään jokin asia tai teksti herätti kysymyksiä tai kommentteja, laita niitä tulemaan osoitteeseen laura@arjenvaripilkkuja.fi. Jos tunnistit tästä itsesi tai jonkin läheisesi, autan mielelläni, miten muutosta voi lähteä rakentamaan. Ei syytellen, vaan ratkaisukeskeisesti.
Verkkokurssini Kiireen ja stressin kevennyskuuri – Mielen työkalupakki kevyempään arkeen opettaa perusasioita ajatusten, tunteiden ja toimintamallien työstämiseen. Et tarvitse aiempaa osaamista sen tekemiseen, ja voit suorittaa sen täysin itsenäisesti. Olet myös lämpimästi tervetullut ohjaukseeni ja valmennuksiini, joissa voimme pureutua juuri sinun haasteisiisi. Jos vanhemmuus haastaa, väsyttää ja turhauttaa, autan mielelläni siinäkin. Olen itse kahden teini-ikää kolkuttelevan lapsen äiti, joka on heilunut uupumuksen partaalla. Lisää minusta ja osaamisestani löydät täältä nettisivuilta osiosta Kuka?
Varhaiskasvattajat ja opettajat eivät hekään ole supersankareita, jotka jaksavat aivan kaiken. Jos siis kaipaat apua työhyvinvointiin ja omaan jaksamiseen työelämässä, uusien urien löytämiseen tai muuten vain haluat purkaa yleistä rasitusta koko alasta, tervetuloa ohjaukseeni, jutellaan lisää ja kevennetään taakkaa etänä tai kirjoittaen! Usein pelkkä asioiden sanallistaminen voi helpottaa paljon, kun kanssakulkijana on joku muu kuin samassa virrassa uiva kollega tai oma puoliso.
Lisää kommentti
Kommentit