Minun ja sinun maailmankuvat

Jokainen meistä katsoo maailmaa omien silmälasiensa läpi. Vaikka asuisimme samassa paikassa vierekkäisinä naapureina ja olisimme töissä samassa firmassa, meillä olisi silti aivan erilaiset tulkinnat kaikesta ympärillämme tapahtuvasta. Niin helposti sortuu siihen kuplaan, että oma käsitys olisi se oikein ja paras, vaikka se ei missään tapauksessa ole koko totuus – vain yksi kapea siivu kaikista eri näkemyksistä. Ainakaan se ei missään tapauksessa ole syy alkaa määräillä ja laittaa toisia ihmisiä arvojärjestykseen.

Se, millaisin silmälasein maailmaa katselee, riippuu muutamasta pienestä jutusta, kuten elämäntapahtumista ja kokemuksista, historiasta ja muistoista, aiempien sukupolvien historiasta ja tarinoista, oman perheen kokemuksista, rajoittavista ja vahvistavista uskomuksista, ihmissuhteista, peloista, rooleista, valokuvista, aikakaudesta, yhteiskunnasta, asuinpaikasta, kulttuuri-identiteetistä, ajatuksista, mielikuvista, ennakkokäsityksistä ja tämän hetken tunnetilasta. Ihan näin joitain mainitakseni. Jokainen havainnoi siis maailmaa täysin uniikista näkökulmasta, päässään näillä kaikilla kuorrutuksilla suodatetut lasit. Havainnointikykymme ei mitenkään voi kattaa kaikkea, koska sekoaisimme kaikesta informaatiosta. Aivojen on pakko keskittyä JOHONKIN OLENNAISEEN, ja se, mikä on olennaista, riippuu näistä aiemmin mainituista, ja siitä, mitä olemme sillä hetkellä tekemässä. Emme siis mitenkään tiedä, miksi ja miten näemme juuri sitä mitä näemme, mutta sitäkin voi uteliaasti tutkailla ja pohtia, onko oma näkemykseni jotenkin parempi tai huonompi kuin muiden.

Vaikka olenkin periaatteessa koko ajan sama ihminen, niin silti näkökulmat voivat vaihdella elämän varrella moneen kertaan eri elämänvaiheissa, kriiseissä ja mahdollisuuksissa, ihmissuhteiden, työpaikkojen ja asuinpaikkakunnan vaihtuessa. En missään tapauksessa ole enää sama tyyppi kuin opiskelijana, tai kun elimme vielä mieheni kanssa kahdestaan ja kävin päivätöissä. Olin ihan eri tyyppi silloin, kun olin vanhempainvapaalla yhden, sitten kahden lapsen kanssa. Avustajan työssä kiinnitän huomiota ihan eri asioihin, kuin silloin kun olen lasten kanssa liikkeellä, vaikka kävisimme juuri samassa marketissa ostamassa samoja asioita. Jotain samaa minussa silti aina on, mutta (luojan kiitos), tapahtuu myös muuttumista, oppimista ja kasvamista. Jokaisella meistä on erilainen tarina kerrottavana, jopa identtisillä kaksosilla.

No mitäpä siitä? Ei muuten mitään, sehän on ihan loistava juttu! Sitä vaan, että aika usein unohtuu se, että oma näkökulma ei ole se ainoa oikea. On tosi paljon ihmisiä, joilla on hirveä tarve päteä ja tietää kaikki maailman asiat. Heillä tuntuu olevan oikeus arvostella toisten tekemisiä ja varsinkin tekemättä jättämisiä, vaikka sillä toisella ei olisi mitään haisua sen toisen näkökulmasta. Erityisesti vanhemmat ihmiset saattavat kokea, että he voivat oman pitkän elämänkokemuksensa perusteella neuvoa ja ohjeistaa lapsiperheen äitiä (toki HYVÄT neuvot ovat tervetulleita silloin kun niitä TARVITSEE!), vaikka molemmilla osapuolilla on täysin erilaiset lähtökohdat samaan itkupotkuraivaritilanteeseen siinä samassa marketissa. Myös lehtien mielipidepalstat ovat täynnänsä kaiken tietäviä ja osaavia tyyppejä, vaikka kyseessä onkin vain heidän oma mielipiteensä jostain asiasta. Tämän ajan vitsaus ovat kommentoijat, jotka kommentoivat kaikkea mahdollista risausta maan ja taivaan väliltä sillä asenteella, että heidän näkökulmansa on se oikea, hiiteen muut. Kukaan ei voi tietää, mitä toinen käy sillä hetkellä läpi, joten voi olla viisampaa vain olla puuttumatta, ellei neuvoja selkeästi kaivata. Vasta kun olet perillä minun elämäni kaikista edellämainituista luettelon asioista, voit alkaa varovasti esitellä jotain pieniä ehdotuksia.

Tunnustan, että tällaiseen sortuu välillä itsekin. Erityisesti lasten kanssa on helppo muistutella, että kyllähän minä tiedän, sinä et. Ja kun tätäkin tässä kirjoitan, niin voihan tämä siltä kuulostaa, että tämä oma näkemykseni on ainoa ja oikea. Sitä en kuitenkaan aja takaa. Toki voin tuoda esiin oman mielipiteeni, mutta se pysyköön silti mielipiteenä, vaikka siinä saattaisi joskus piilläkin vinkeä totuudensiemen. En missään tapauksessa väitä, että minun tarinani olisi oikeampi kuin sinun, vaan ota tämäkin vain yhtenä näkemyksenä.

Olen omasta mielestäni hyvin suvaitsevainen ja avarakatseinen toisten tarinoille: minulle on ihan sama, mistä kukakin on tullut, millainen on ja miltä näyttää. Minusta on oikeastaan erityisen hienoa, jos on aidosti sellainen kuin tuntee olevansa, oli se sitten millainen hyvänsä. Sitä sen sijaan on vaikea sietää, jos esittää jotain muuta siksi että muutkin, vaikka oma juttu olisi jossain ihan toisaalla. Tai ei siinä sietämisestä ole kysymys, vaan siitä tulee vain surullinen olo. Ja vaikka arvostelisinkin, että tuollaista autoa en kyllä ikinä ostaisi, en tarkoita sillä sitä, etteikö se olisi täydellinen auto jollekin toiselle. En kiellä ketään ostamasta sitä autoa, mutta minulle se ei tunnu sopivalta. Olen tosi iloinen, jos se sinulle on unelmiesi täyttymys! En yritä myöskään ketään käännyttää väkipakolla omaan maailmankuvaani siksi, että se on oikein. En toivo sitä tietysti muiltakaan: kuulen erittäin mielelläni toisten tarinoita ja näkemyksiä, mutta siinä menee raja, että MINUN täytyisi ruveta seuraamaan samoja polkuja. Toista arvostaen, kuunnellen ja keskustellen, ei pakottaen ja alistaen. Minusta se aavistuksen verran unohtuu tässä maailmassa, jossa koko ajan loukkaannutaan jostain.

Olen aina ollut kiinnostunut esimerkiksi erilaisista uskonnoista. Lukiossakin luin kaikki uskonnon kurssit, koska ne olivat minusta kiinnostavia. Oli ihanaa, kun meillä kävi vierailijoita esittelemässä omaa näkökantaansa. Seuraan myös mielenkiinnolla dokumentteja, joissa esitellään erilaisia tapoja hahmottaa periaatteessa sama asia, eli se hahmo, mihin kukakin uskoo. Tälläkin hetkellä luen yhtä uskontohistorian teosta. Itse olen hyvin tapakristitty, eli en erityisemmin koe ammentavani kirkosta muuta kuin perinteiset suomalaiseen kulttuuriin kuuluvat juhlat. Ne nyt vain on olleet, niin olkoon. (Ja muistutan siis jälleen kerran, että minulle on aivan yksi lysti, mitä suuntausta sinä, armas lukijani kannatat, olet aivan yhtä ihana silti – paitsi tietysti jos siihen liittyy toisten satuttamista ja muuta kyseenalaista toimintaa.) Olen mennyt kirkossa naimisiin ja käynyt rippikoulun ja todennäköisesti lapsenikin jatkavat samalla polulla, vaikka ei sillä minulle ole oikeastaan mitään merkitystä. Tuen heitä samalla tavalla, vaikka he valitsisivat minkä tien itselleen. Olen tuntenut eri uskontosuuntausten edustajia, eikä minulla ole ollut heidän kanssaan mitään ongelmaa – olen enemmänkin kokenut sen rikkautena.

Se mikä minua suututtaa, suorastaan raivostuttaa, on se, miten jokin tällainen asia ajaa ihmisiä totuuspuheeseen ja jopa halveksimaan toisia ihmisiä sen vuoksi, että heillä on jotain erilaista kuin itsellä. Esimerkiksi muuten voimme olla hyvin suvaitsevaisia toisen ulkonäön ja syntymäpaikan suhteen, mutta siinä kohtaa, kun joku toinen ajatteleekin jostain asiasta toisin, alkaa epämääräinen tuhahtelu, jonka tarkoituksena on nimenomaan osoittaa oma paremmuus. Sama ilmiö toistuu siinä, kun puhutaan vaikkapa armeijasta. Mieheni juuri pohdiskeli, miten eräs armeijan palveluksessa oleva ihminen suhtautuu häneen, koska hän on käynyt aikoinaan sivarin. Jos sellainen asia on ylitsepääsemätön este toisen hyväksymiselle ja tutustumiselle, niin jossain täytyy olla jotain pahemman kerran vialla. Eiköhän molemmat olleet liikkeellä ihan hyvällä asialla kuitenkin? Jos jokin toinen ei halua tai pysty ampumaan aseella metsässä, ei varmastikaan tee hänestä yhtään huonompaa ja vähemmän avuliasta oikeassa hätätilanteessa. Oma näkemykseni on, että mielipiteitä voi kyllä esittää ja niistä sivistyneesti keskustella, mutta loppujen lopuksi on aivan yksi hailee, mitä toinen tekee tai on, kunhan pystymme tulemaan toimeen keskenämme.

Se minusta tässä maailmassa onkin nykyisin pahasti vinossa: jokainen toitottaa kiivaasti omaa näkemystään, jopa niin, että sen vuoksi ollaan valmiita jopa vaikka tappamaan. Nuoretkin kiduttavat toisiaan siksi, että vaan teki mieli, tai toisella oli vääränvärinen takki. Kuinka monia sotia ja murhia on käyty pelkästään sen nimissä, että toinen on uskonut eri tyyppiin kuin se toinen, tai omaa rotua on korostettu jo löytöretkiaikoina sillä, että tuo toinen näyttää niin erilaiselta. Pelkkä päivän politiikan seuraaminen saa aikaan harmaita hiuksia. En ikinä voisi lähteä mukaan politiikkaan, koska lapsetkin käyttäytyvät hiekkalaatikolla kauniimmin. Politiikasta on yhteispeli kaukana, jos tuijotetaan vain sitä, mitä kukakin teki ja miten minä tekisin asiat paremmin. Ei kellään oikeasti ole halua yhteispeliin ja kaikkia tyydyttäviin kompromisseihin, vaan puolueet ajavat tiukasti omia etujaan. (Minulla on täällä kaksi lasta, 11 ja 13-vuotiaat, joiden ainoa tehtävä elämässään tuntuu olevan ajaa toinen osapuoli mahdollisimman huonoon valoon ja ärsytykseen. Vaikka toinen kantaisi kaupasta saavillisen karkkeja toiselle, siinäkin on heti jotain huomautettavaa ja epäilyttävää.) Omasta kapeasta näkökulmasta sitten ladellaan kaikkia koskevia sääntöjä ja säädöksiä kysymättä niiltä, joita säädökset varsinaisesti koskee. En voisi lähteä politiikkaan edes sen vuoksi, että minun olisi hirveän vaikea valita sopivaa puoluetta: en halua ajaa vain yhden ihmisryhmän etuja, en keskittyä vain opiskelijoihin, lapsiperheisiin, vanhuksiin, yrittäjiin, köyhiin, rikkaisiin, ympäristöön, kulttuuri-ihmisiin, uskontokuntiin kuuluviin tai kuulumattomiin, suomenruotsalaisiin tai muihin vähemmistöryhmiin, kansainvälisiin asioihin, maaseutuihin vai kaupunkeihin. Ei, kun minä haluaisin edustaa heitä kaikkia, ja sitä, että joku täällä maapallolla osaisi nähdä ja kuulla sen toisen ihmisen tarinan ja vieläpä tulla sen kanssa toimeen. Mutta se historia, sehän siellä taustalla kolkuttelee ja kaventaa vaihtoehtoja.

Ei meistä tarvitse tulla ylimmät ystävät, mutta ei ihmisten tarvitse muutenkaan olla ylimpiä ystäviä jokaisen kohtaamansa kanssa. Pääasia, että siedetään ja tullaan toimeen. Päiväkodissakin opetetaan, että kaikkien kanssa voi toimia ja leikkiä, toisinaan joutuu vain tekemään hieman enemmän kompromisseja. Tämä tietysti koskee molempia osapuolia: ei riitä, että toinen hyväksyy, jos toinen näkee sen tilaisuutena kiusata ja kävellä päälle. Aina löytyy joku urputtaja, joka kokee toisen hyväksynnän alistumisena ja tilaisuutena alkaa työntää päälle omaa näkemystään. Alkaisi näidenkin urputtajien olla jo aika kasvaa aikuiseksi ja tulla pois sieltä hiekkalaatikolta.

Kirjavinkki tähän väliin! En ole vielä ehtinyt lukea, mutta lukulistalla kolkuttelee Liisa Keltikangas-Järvisen Itsekkyyden aika. En tiedä mitä se tarkalleen sisältää, mutta tiedän sen olevan timanttia, koska kaikki aiemmatkin ovat. Ja olin kuuntelemassa hänen aiheeseen liittyvää luentoaan. Joka tapauksessa pääpointtina on se, että mitä ennen pidettiin narsistisena, häiriintyneenä käytöksenä, on nykyisin ihan normaalia.

Juttelin tänään kaverini kanssa, joka on päiväkodissa töissä, ja sivusimme keskustelussa sitä, miten lapsiaines on lyhyessä ajassa muuttunut ihan hirveästi. Sama näkyy kouluissa. Miksi lapset ovat nykyisin niin ikäviä toisilleen? Kaikenlainen sietokyky on hävinnyt. En sano, että huono käytös olisi sallittua, ei todellakaan, mutta ei myöskään siedetä yhtään mitään. Jos toisella on punainen pusero ja itsellä keltainen, sekin voi olla syy loukkaantua. On asioita, kuten erilaiset aistiherkkyydet, jotka voivat tietyiltä osin kaventaa sietoikkunaa (Nimimerkillä Kokemusta on), mutta nykyisin ei oikein kestetä yhtään mitään. En minäkään aina kestä, mutta välillä on vain kestettävä. Olen itse kasvatuspsykologian puolelta, joten on minulla jokin haisu asiaan, kun sanon, että lastenkasvatus on jossain kohtaa mennyt aivan omituiseksi, eikä pelkästään vanhempien takia. Jostainhan tällainen itsekkyys ja epäsopu täytyy olla peräisin? Oppiiko lapsi sen itsestään vai välitetäänkö hänelle jossain kohtaa sellaista viestiä, että on ihan ok olla itsekäs ja elää oman pillinsä mukaan muista välittämättä? Koska se, mistä oma näkemys muodostuikaan, on aika pitkä litania ja valitettavasti siihen vaikuttaa myös vanhempien ja kasvatuksen lisäksi tietysti tämän hyvin sairaan yhteiskunnan arvot ja sukupolvien tuhannet taakat. (Koska emme itse saaneet lapsena haluamaamme, niin sitten annetaan kaikki avosylin omille lapsille, jopa toiseen ääripäähän asti, jossa lapsi saa päättää kaiken.)

Opetetaan lapsillemme, että oma itsensä saa olla, mutta se ei ole sama asia kuin reiluus ja toisten kanssa toimeen tuleminen. Oma itsensä voi ja saa olla, kunhan ei loukkaa myöskään toisen tapaa olla oma itsensä, eikä ala pätemään sillä, mikä tapa on paras olla oma itsensä. Tämä on jostain välistä unohtunut.

Eikö tässä maailmanajassa olisi jo aika lopettaa se kihinä ja kinastelu ja alkaa aikuisina ihmisinä pyörittää tätä showta niin, että tässä olisi jokin rippunen järkeä. Ei edelleenkään tarvitse olla sen toisen ylin ystävä, mutta älä silti aseta ketään itsesi ala- tai yläpuolelle. Pysytään kaikki samalla viivalla riippumatta siitä, näkyykö samassa maisemassa erilaisia asioita. Jos se tuntuu vaikealta, voi aloittaa katsomalla itseään peilistä ja kysymällä, mikä tekee juuri minusta niin erinomaisen, että minulla on oikeus päättää, mitä joku toinen saa ja mitä ei saa olla ja mitä hän saa mistäkin asiasta ajatella. (Saa olla myös kanssani eri mieltä, jos tuntuu, ettei tällainen näkemys sinussa resonoi.) Oma maailmankatsomukseni perustuu ”hyvään energiaan”: vaalitaan ja ylläpidetään sitä, niin ihan joka ikinen voi hyvin. Jokainen voi kutsua sitä sitten millä nimellä haluaa.