Elämyshakuinen motivaationetsijä? 🙃

Oletko sinäkin sellainen? Minä ainakin olen. Edellisessä tekstissäni pohdiskelin motivaation vaikeutta, ja sivusinkin siinä kohtaa hieman sitä, miten saman vanhan jauhaminen alkaa helposti kyllästyttää. Tähän kohtaan ajattelin jatkaa sitä hieman ja vetäistä muutaman  sanasen elämyshakuisuudesta, koska se on myös tekijä, jonka olen huomannut vaikuttavan todella merkittävästi siihen, miksi saan tai en saa aikaiseksi mitään, tai varsinkaan pidettyä jotain rutiinia pidemmän aikaa.

On tosiasia, että aivot vaativat tietyn määrän toistoja muuttaakseen jonkin aiemmin epäilyttävän asian osaksi normaalia arkea. Kun yritämme vaikkapa muuttaa ruokailutottumuksia, vaatii hieman rutiinia, että aivot ja elimistö ymmärtävät, mistä on kyse. Tai kun yritämme alkaa liikkua enemmän, jossain kohtaa huomaamme väistämättä alkavamme toistaa tuttua reittiä sohvalle kuntosalin sijaan – aivot yrittävät mennä sieltä missä aita on matalin. Vasta kun hermoradat vähän tottuvat siihen, että täällä puhaltaa nyt uudet tuulet, ne alkavat sujuvoitua siihen malliin, ettei sohvalta kampeaminen enää olekaan niin vaikeaa, vaan se alkaa tulla huomaamatta jo tavaksi.  

Uuden rutiinin omaksuminen on väsyttävää ja usein luovutamme siinä kohtaa, kun alkaa tuntua tylsältä – tähän kohtaan kaatuu suurin osa hienoista yrityksistä. Kaikki muutos vaatii energiaa, joten sille on annettava oma aikansa ja tilansa, ja siksipä suuria muutoksia ei kannata yritääkään haalia yhtä aikaa jokaiselle elämän osa-alueelle. Yhden pienenkin muutoksen toteuttaminen voi olla yllättävän haastavaa, koska hermoradat on koulutettava siihen kädestä pitäen: kuin opettaisi koiranpentua sisäsiistiksi tai lasta pukemaan – toistoja, toistoja ja toistoja. Mutta kun pääsee rutiinikynnyksen yli, loppu sujuu aika helposti ja jonain kauniina päivänä huomaat, että eihän tässä ole mitään vaikeaa. Pienissä muutoksissa aikaa menee vähemmän, isommissa tietysti enemmän, mutta joka tapauksessa joudumme hetken rämpimään suossa, jotta saamme hommat rullaamaan.

Ongelmallista on, jos on lisäksi elämyshakuinen, ja todellakin olen todennut tämän niin tuhat kertaa omassa arjessani. Elämyshakuisuuteni on tullut erityisherkkyyden kautta, mutta en ollenkaan väitä, etteikö muutenkin voisi olla elämyshakuinen ja inhota pieniäkin rutiineja. Tiedät varmaan, miten toiset rakastavat kulkea töissä 40 vuotta noudattaen samaa 8-16 rutiinia ja tehdä vieläpä samoja tehtäviä: se tuntuu turvalliselta ja tutulta, miksipä vaihtaa? Lomalla on mukava mennä omalle tutulle kesämökille, samaan paikkaan, tekemään samoja asioita. Sitten on ne toiset, jotka eivät pysy missään kauaa: työpäivät eivät saa olla liian samanlaisia tai järki lähtee, lomakohteet vaihtuvat joka kerta, hyväkin kirja saattaa jäädä kesken, koska tekee vaan mieli lukea jotain muuta.

Itse kuulun jälkimmäisiin. On tietysti asioita, joissa rutiinit ovat ihan ok, kuten lasten kanssa varsinkin, mutta silti olen enemmänkin elämäntapa-haahuilija, joka haeskelee inspiraatiota ja flowta milloin mistäkin. Rakastan sitä, että voin uppoa omiin haahuiluihini moneksi tunniksi ilman, että tarvitsee miettiä muuta, ja jos saisin yksin päättää omat aikatauluni, ne olisivat hyvin paljon vapaamuotoisemmat. Töissä on ollut aina vaikea sopeutua siihen, että siellä pitäisi olla tiettyyn aikaan ja lähteä tiettyyn aikaan pois – minulle sopisi paremmin se, että saan itse päättää milloin olen mihinkin tehtävään parhaimmillani ja tehdä sen silloin alta pois. Minulla on monta käsityöprojektia ja monta kirjaa yhtä aikaa kesken, koska en vain jaksa yhtä kerralla loppuun, vaan haluan vaihdella niitä fiiliksen mukaan. Myös lomalle en halua enää samaan paikkaan, missä olen jo ollut, vähintään hotellin on oltava eri jos ei muuta. Minulle kesämökki olisi hyvin vastenmielinen ajatus, koska en yhden kesäloman jälkeen jaksaisi enää mennä nuhraamaan samaan paikkaan. Sama tietysti koskee kaikkea mitä teen: en jaksa mitään pitkään, vaan janoan koko ajan uusia asioita.

Elämyshakuisuus ei tarkoita sitä, että kaiken pitäisi olla extremeä – ei tod! Tietysti on niitä, jotka kaipaavat adrenaaliinia suoniinsa ja kihelmöivää jännitystä päiväänsä. Minä kaipaan elämyksiä ja vaihtelua TURVALLISELLA tavalla: uusi jännä kirjasarja, uusi elokuva, uusi harrastus, uusi käsityötekniikka, uusi työtehtävä, uusi projekti. En halua hypellä kalliolta enkä sukeltaa haiden seassa. Varsinkin, jos olet samanlainen kuin minä, ymmärrät hyvin mitä tarkoitan.

Miten tämä liittyikään motivaatioon? No siten, että kun se alku vaatii sitä hinkkaamista, se hinkkaaminen on äärimmäisen vaikeaa tällaiselle, joka ei siedä hinkkaamista. Jos se on vaikeaa sille, kuka rakastaa rutiineja ja niiden ylläpitoa, se on aika mahdotonta tällaiselle poukkoilijalle. Muutoksen on vaikea tapahtua, koska siinä vaiheessa, kun hermoradat ovat juuri omaksumaisillaan uuden rutiinin, hyppäänkin jo seuraavaan ja taas mennään. Esimerkiksi uusi ruokavalio jaksaa kiinnostaa pari päivää, sen jälkeen olen jo unohtanut mitä olin tekemässä ja hamuan jotain uutta. Uuden liikuntaharrastuksen aloittamisessa alku menee ekstaasissa, sen jälkeen alkaa tuntua puulta haalautua aina samaan paikkaan ja samaan aikaan. En toki pidä siitäkään, että aikataulut poikkoilisivat miten sattuu, vaan – you know – kaipaan jotain uutta ja erilaista.

Jotkut saattavat ehkä ihmetellä, miten olen jaksanut harrastaa vaikkapa zumbaa jo jotain yli 15 vuotta, mutta salaisuus onkin siinä, että välillä olen tanssinut myös muuta, ja tuolle matkalle on mahtunut lähes joka vuosi uusi paikka, uusi opettaja ja uudet kappaleet. Pelkästään se, että hinkkaamme kolme viikkoa samoja kappaleita, alkaa jo pullistaa otsasuonta. Nyt olen päättänyt, että alan käydä kuntosalilla poikani kanssa. Kunnon ja kehon lisäksi otan ekstratarkkailuun myös pääni: missä kohtaa tipahdan ja mitä siinä tapahtuu? Miten saisi motivaation ylläpidettyä niin kauan, että hermoradat jaksavat pitää pintansa ja viedä homman maaliin? Voihan olla, että en jaksa kovin pitkään, mutta kokeilen ainakin, ja kun innostus lopahtaa, tiedän, johtuuko se alkuinnostuksen puutteesta vai siitä, että kuntosali ei vain ole minun juttuni. Jää nähtäväksi. Tarkoitan tällä sitä, että mitään, mikä ei vain tunnu omalta jutulta, ei ole pakko puskea vuositolkulla, mutta siihen asti kannattaisi yrittää, että oikeasti huomaa onko kyse sen alkuväsymyksestä vai siitä, ettei se oikeasti nappaa.

Nyt kun olen tietoinen asiasta, on huomattavasti helpompaa myös puskea läpi sen kriittisen hetken, jossa pää alkaa huudella, että olisi vaihdon aika. Aiemmin en tajunnut tätä ollenkaan, mutta sen jälkeen, kun se oivallus jysähti tajuntaani, on ollut helpompaa ymmärtää omaa poukkoiluani ja suhtautua siihen myös lempeästi. Aiemmin olisin syyttänyt itseäni vain kärsivällisyyden ja sinnikkyyden puutteesta, nyt ymmärrän paremmin, mistä ongelma johtuu. Koska muutos myös väsyttää ja voi olla oikeasti tylsää, ymmärrän paremmin sitäkin, että sitä on vaikea tällaisena herkkänä ihmisenä sietää. Epämukavassa olotilassa on todella rasittavaa viivyskellä, joten homman jättää helposti kesken. Kaikki epämukava tuntuu aistiherkästä epämukavalta potenssiin kymmenen, joten kyllä on todella helppo heittää vähänkin ikävät jutut kesken. Kun suhtautuu lempeästi siihen, että jahas, taas tässä kärvistellään syystä että, sen yli on helpompi päästä. Jos asiaan ei kiinnitä mitään huomiota, ei sitä pääse lainkaan muuttamaan ja sama rumba jatkuu vuosikaudesta toiseen. On asioita, joita ei tarvitse sietää, mutta on asioita, joita olisi ihan hyväkin sietää niin kauan, että se pidemmän ajan tähtäin alkaa siintää näköpiirissä. Kuten vaikkapa sitä peppujumppaa.

Olin muutama vuosi takaperin mukana uudenvuoden kevennyshaasteessa, jossa sai keskustella muiden ryhmäläisten kanssa. Avasin tätä asiaa keskustelussa, ja vaikka muuten keskustelu oli vilkasta, tähän tuli todella nihkeästi kommenttia ja sekin vähäinen oli jotain tyyliin ”En tunnista tätä”. Ymmärsin sen johtuvan siitä, että se ei ollut tuttu ilmiö kovinkaan monelle. Ei siksi, etteikö täällä olisi muitakin elämyssekoilijoita, vaan siksi, ettei sen oltu ajateltu liittyvän keventämiseen millään muotoa: siihenhän liittyy vain kaikki ruokailuun ja liikuntaan liittyvä? Muutenkin keskustelu pyöri pitkälti fyysisten asioiden (ruuan määrän, ruokarytmin, liikunnan määrän ja liikuntarytmin, syötyjen ruokien proteiinipitoisuuksien jne. mukaan) ja olin jo aivan helisemässä, että missä se MIELI on??? Kun minulla ainakin se on juuri se, joka huutelee mitä sattuu. Kyllä kuka tahansa laihtuisi ja tekisi vaikka ja mitä, jos keho vain olisi siihen yksin syyllinen. Mutta kun se mieli on niin änkyrä, että se pistää hanttiin. Ja mieli kuitenkin loistaa kaikessa opissa poissaolollaan! Nytkin kävin läpi pari uutta kevennyskirjaa kirjakaupassa, jotka olivat kyllä todella ammattimaisesti tehtyjä, mutta kummassakaan ei puhuttu sivulauseessakaan mielestä mitään. Jos näitä juttuja ei yhtään ota huomioon, ei ihme, että hommat ei onnistu. Mietin, että meneekö nämäkin kaikki hienot opit aivan harakoille, kun mieli huutaa väliin mitä sattuu ja sen osuus vain blokataan pois? Mitä enemmän vaikka itse olen käynyt näitä asioita läpi, sitä vakuuttuneempi olen mielen voimasta, niin hyvässä kuin pahassakin.

Se käsi, joka ohjaa salaattia suuhun, on mielen ohjailema. Kun kyseessä on vieläpä elämyshakuinen käsi, salaatin olisi vähintään joka toinen kerta oltava erilaista, mielellään joka kerta. Koita siinä nyt sitten.

Eikä tämä tähän päättynyt, pahoittelut siitä. Pääsin vasta hyvään alkuun motivaatio-asioissa.

Mielekästä ja motivoivaa alkuvuotta! 💙

T. Laura