Pehmeä onni - Turvaa keholle ja mielelle💙

Rakastan pehmeitä asioita! 💙 Olen monesti ihmetellyt sitä, eikö muut aikuiset rakasta, sillä ainakaan heidän kodeistaan ei turhan paljon löydy asioita, joita voi vapaasti hipsutella ja joita voi ottaa kainaloon. Ainakin minun käteni ja ihoni pitää siitä, että sitä vasten on pehmeitä materiaaleja: ne saavat koko kehon ja hermoston rauhoittumaan ja kevenemään. Jos on stressaava tilanne, ei tarvitse kuin ottaa jokin pehmoystävä kainaloon, koko kehoon tulvahtaa heti selkeästi havaittava turvan ja lämmön tunne. Tämä on meillä kaikilla perustarpeena jo lapsena, joten mihin se katoaisi aikuisenakaan? Ei mihinkään, me vain jossain kohtaa unohdamme sen ja kuvittelemme, että se on jollain tapaa lapsellista ja hölmöä. (Ei ole!)  Etsimme helposti myös lämpöä ja turvaa toisista ihmisistä - mikä ei tietystikään ole ollenkaan huono juttu - mutta ei voi olettaa niinkään, että koko ajan olisi joku toinen saatavilla. Entä vaikka työmatkalla? Pakkaatko mukaasi jotain pehmeää ja kodikasta? Jos et, niin miksi et? 

Kun olemme stressaantuneita ja ahdistuneita, alamme etsiä syytä mielestä. Kyllä, ajatukset ja mielikuvat ovat stressin ja ahdistuksen juurisyitä, mutta niihin liittyy paljon myös kehon reaktioita, joita emme ymmärrä, tai halua huomata. Aivojen ja kehon tärkein tehtävä on pitää meidän TURVASSA, joten ne on rakentuneet skannaamaan vaaroja ja uhkia joka puolelta. Jos jokin asia vaikuttaa meistä epäilyttävältä, keho sujahtaa välittömästi stressitilaan. Tämä tapahtuu tietysti tiedostamattamme. Vasta kun stressi alkaa olla jatkuvaa tai tarpeeksi voimakasta, havahdumme siihen ja huomaamme, että jotain on vialla: ajatukset kiertävät kehää ja olo on epämukava. Lähdemme korjaamaan asiaa mielestä, ja kun emme saa tuloksia aikaiseksi, uppoudumme stressiin yhä enemmän ja syvemmälle. "En osaa, en pysty, mikä minussa on vikana?"  

Oikeampi tapa olisi lähteä rauhoittamaan kehon hälytys. Mieli ei voi toimia, jos keho on stressitilassa: toiminnanohjauksesta vastaava etuotsalohko on kytkeytynyt pois päältä turvatakseen selviämisemme ja säästääkseen voimavaroja vain välttämättömään, eli taisteluun tai pakenemiseen. Jos yritämme tuossa tilassa lausua kauniita ja positiivisia lauseita, ne eivät välttämättä uppoa kauhean syvälle, vaan mieli blokkaa ne automaattisesti ulos: "Tämä ei ole nyt tärkeää." Vasta kun saamme hermoston yliviritystilan laukeamaan, mieli on vastaanottavainen ajatusten ja mielikuvien muuttamiselle. Jos olemme siis ahdistuneita ja stressaantuneita, ei auta, että menemme istumaan kalliiseen terapiaan, koska mikään terapia ei siinä kohtaa auta. Keho ei yksinkertaisesti anna meidän käsitellä niin "vaikeita" ajatuksia, koska aivojen ja kehon ainoa päämäärä on vain selvitä hengissä ja purkaa stressitila. Tottakai rauhoittavat mielikuvat voivat auttaa meitä laskemaan kierroksia - ja suosittelen sitä mielelläni! - mutta ensisijaisen tärkeää olisi katkaista hälytys ja saada keholle ja mielelle turvan tunne. 

Se, miten kehon rauhoittaminen onnistuu, on tietysti hyvin yksilöllistä. Toisille toimii hengittelyharjoitukset, mutta kaikille (kuten tällaiselle keuhkohaasteiselle astmaatikolle) ne eivät välttämättä tunnu omalta. Jos hengitystään lähtee liikaa kontrolloimaan, siitä voi tulla vain entistä huonompi olo. Totta kuitenkin on se, että vagushermo (joka rauhoittaa kehomme) aktivoituu pitkistä uloshengityksistä, joten ainakin kannattaa kokeilla. Jooga, meditointi tai metsäkävely ovat oivallisia tapoja laskea kierroksia, mutta kaikille nekään eivät ole oikotie onneen (nimimerkillä "Kokemusta on".) Ajatuksemme helposti on myös se, että täytyy tehdä jotain ihmeellisiä temppuja, kuten lähteä juurikin ohjatulle joogatunnille, patikoimaan retkeilyreitille tai tekemään vaikeita hengitysharjoituksia lootus-asennossa istuen, jotta saamme kehon kierrokset laskemaan. Väärin.

Keho ja aivot eivät vaadi mitään taikatemppuja, vaan siinä tilanteessa yksinkertaisuus on kultaa. Jos mietitään ihan pientä lasta, mikä hänen hätäänsä rauhoittaa parhaiten? Syli, kosketus, tuttu unilelu, tutti. Hätä helpottaa nopeasti ja keho rauhoittuu: "Olen turvassa." Kohta mielessä on jo ihan muuta, ja koko asia unohtuu. Miksi aikuiset kärsivät niin paljon stressistä ja ahdistuksesta, mielenterveyshaasteista? Koska he ovat unohtaneet nämä perusasiat, miten hermostoa rauhoitetaan ja jäävät jumittamaan ja kelaamaan asioita, joiden kelaamisessa ei ole mitään järkeä. Kelaaminen kertoo juuri siitä, että hermosto ei ole rauhoittunut, vaan ajatuskela pyörii edelleen. Toiminnanohjaus on pois pelistä, etuotsalohko edelleen kaput. Jos ihminen on OIKEASTI rauhallinen, hän on läsnä tässä hetkessä ja kaikki tuntuu olevan hyvin. Vaikka päässä huutaisi mitä ajatuskelaa, hän ei lähde niiden mukaan, vaan osaa erottaa ne itsestään. SE on kehon ja hermoston rauhoittumisen tila, johon pyrimme. 

En tarkoita, että aikuisen pitäisi lähteä ostamaan tuttia, vaan sitä, että on aivan umpihölmöä hylätä nämä ihmisen perusasiat sen takia, että on AIKUINEN. Nimenomaan, aikuisen ihmisen pitäisi ottaa vastuu omasta hyvinvoinnistaan ja opetella niitä keinoja, joilla voi itseään rauhoittaa, eikä odottaa, että toiset sen tekevät. Saatamme odottaa, että puoliso silittelee meitä, ottaa syliin - ja kaikin mokomin, mikäs sen parempaa! - mutta unohdamme, että voimme paljon tehdä itsekin. Pehmeät, turvalliset asiat luovat helposti ja nopeasti kehoon turvan tunteen ja laskevat kierroksia. Tutut tuoksut, oman käden pehmeä sively omalla iholla, pehmeän peiton tai tyynyn puristaminen, ne kaikki ajavat saman asian: keho ymmärtää olevansa turvassa, ja uskaltaa lopettaa hälytyksen ja ylimääräiset suojaukset. Tällöin toiminnanohjaus vapautuu käyttöön, ja ajatus toimii taas kirkkaasti. 

Onko ihan sattumaa, että nuoriso on eniten ahdistunutta ikäryhmää? Tottakai opiskelut, itsensä ymmärtäminen (mikä on ihan sairaan vaikeaa!), muuttuvat keho ja räiskyvä mieli ovat siinä isossa osassa. Mutta kuinka moni tulee ajatelleeksi sitä, että myös tuossa vaiheessa hylkäämme nuo lapsuuden turvaa tuovat asiat? Pehmolelut saavat mennä komeroon tai kirpparille, lapsuudesta tutut esineet vaihtuvat aikuisempiin, niihin, mitä kavereillakin on. Hylkäämme vanhemman sylin, ja kosketuskin voi olla melko vähissä. Nuori aikuinen muuttaa asumaan omilleen, ehkä yksin vieraaseen kaupunkiin opiskelujen perässä: on huolehdittava nyt asioista itse, ja oman mielen ja kehon hyvinvointi ei välttämättä ole ensimmäisenä prioriteettilistalla - on niin paljon muutakin muistettavaa ja huolehdittavaa! 

Tuossa kohtaa, kun vanhempi ei ole enää sanallistamassa asioita ja tarjoamassa turvaa, tipahdamme helposti omaan ajatuskuplaamme. Kun nuori viettää paljon aikaa itsekseen (ja vertailee itseään muihin somessa!) sekä joutuu entistä enemmän huolehtimaan käytännön asioista, hän elää hyvin pitkälti omassa ajatuskuplassaan. Tulee olo, että kuplaan ei pääse kukaan muu, eikä kukaan ymmärrä mitä siellä tapahtuu. Saatamme kääntyä hyvin voimakkaasti sisäänpäin ja alkaa havainnoida omia tuntemuksia ja ajatuksia aivan uudella tavalla: miksi minusta tuntuu tältä? Tuo ja tuokin taas ahdistaa. On erittäin hyvä asia, että jossain kohtaa tulee tietoiseksi omista ajatuksista ja tuntemuksista, ja on aivan loistavaa päästä tutkimaan niitä, mutta usein tässä kohtaa tipahdamme kuoppaan liian kovaa. Kun pienikin stressi iskee, eikä meillä ole enää tuttuja turvakeinoja käytössämme, tipahdamme todella nopeasti ajatuskelaan ja jäämme sen vangiksi. Analysoimme kaiken puhki ja stressaannumme entistä enemmän siitä, että emme osaa kontrolloida laukkaavia ajatuksia ja tunteita. Kierre vain syvenee ja syvenee, kunnes emme enää osaa tulla tuosta ajatuskelasta ulos. Ahdistuneet ajatukset ruokkivat ahdistuneita ajatuksia, koska keho ei koe olevansa turvassa, elämme jatkuvassa stressivärinässä. Kauniit lauseet eivät auta, koska mieli ei ota mitään vastaan. Totumme elämään tässä stressivärinässä, ja moni aikuinen ei valitettavasti edes tiedä, miltä hermoston rauhoittuminen ja turva tuntuu. Alamme pelätä omaa mieltämme, koska emme pysty kontrolloimaan sitä - siitä tulee vihollinen, ei ystävä. Ja se johtuu ainoastaan siitä, että annamme ajatuskelan viedä meitä, unohdamme siitä välistä sen kaikkein tärkeimmän: kehon ja aivojen hälytystilan katkaisemisen. 

Todellakin tiedän, miltä tuntuu elää vuosikausia ajatuskelassa: pelkäsin omaa mieltäni, ahdistuin jo etukäteen kaikesta siitä, mitä se mieleeni mahtaa syöttää. Olin jatkuvasti varuillani, ja elin koko ajan omassa ajatuskuplassani niin, että oli välillä jopa vaikea hahmottaa, mitä ympärilläni tapahtui. Kun on herkkä hermosto, ajatuskelaan tipahtaminen on valitettavan helppoa. En tiennyt siitä mitään, joten vuosikausia taistelin omaa mieltäni vastaan. Koin, että olen huono ja tyhmä, kun en osaa pistää vastaan edes omille ajatuksilleni. Koin, että päässäni oli jatkuva sirkus, joka ei koskaan sammunut. Vasta kun nyt vuosia myöhemmin opin ymmärtämään hermostoa, kehoa ja ajatusmallejani paremmin, aloin huomata, missä oli vika: aiemmin päästin kehoni kierroksille ja yritin siitä tilasta katkaista virheellistä ajatuskelaa ja toimia jotenkin järkevästi. Nyt huomaan, milloin tipahdan ajatuskelaan ja keho lähtee kierroksille, hyväksyn lempeämmin tilanteen ja osaan ohjata sekä mielen että kehon jo hyvissä ajoin rauhalliseen tilaan. Aina se ei ole helppoa, mutta kun harjoittelee, rauhoittumisen hermoradat vahvistuvat koko ajan, ja siitä tulee entistä helpompaa. Opettelen koko ajan. Se ei vaatinut loppujen lopuksi ihmeitä: muutaman oivalluksen, sekä uskalluksen etsiä juuri minua rauhoittavia asioita. Pehmeät, hyvältä tuntuvat asiat ovat yksi niistä. Pelkkä sormenpäiden vastakkain hierominen tai jonkin muun pehmeän hipsutteleminen sormenpäillä rauhoittaa minua todella paljon ja palauttaa minut tähän hetkeen. Huomaan valtavan eron opiskeluaikaisen itseni ja nykyisen itseni välillä. 

Entä jos vain rohkeasti ottaisimme ennaltaehkäisevästi käyttöön turvaa tuovat jutut? Jos sivelisin sitä pehmovirtahevon jalkaa tai norsun korvaa nukkumaan mennessäni, auttaisiko se saamaan levollisemmat yöunet nukahtamislääkkeen sijaan? (Ylivireä hermosto ja keho eivät anna meidän nukahtaa, vaan nukahtaminen vaatii tarpeeksi kierrosten laskemista.) Voisinko pakata reppuun tai työlaukkuun jonkin pienen pehmeän, tutun ja taruvallisen asian, joka muistuttaisi minua siitä, että kaikki on ihan hyvin? Kun palaverissa tai luennolla jännittää, voisinko sivellä kädessäni jotain pientä ja pehmeää, vaikka oman pehmeän puseron helmaa? Voisinko itseäni piiskaamisen sijaan hemmotella itseäni suihkussa pehmeällä, hyväntuoksuisella saippuavaahdolla, oikeasti TUNTEA miltä se tuntuu käsivarrella ja olkapäällä? Voinko kietoa käteni itseni ympärille, ottaa itseni syliin? Hieroa hieman sormenpäillä omaa päätä - mikä tunnetusti rauhoittaa koko kehoa? Näistä pienistä, monesti aika turhalta tuntuvista asioista voi syntyä yllättävän suuri turvan tunne, mikä parhaimmillaan voi katkaista ison kaaoksen.  

Kun tunnemme olevamme turvassa, mielikin toimii aivan eri tavalla: ajatuskela katkeaa, olemme läsnä ja voimme pingottamisen sijasta huomata (ja jopa nauttia siitä) mitä olemme tekemässä.💙