Kerronpa tässä oman sairastelutarinani. En tiedä inspiroiko se ketään, mutta ainakin voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että sain katkaistua oman 30 vuoden sairastelukierteeni muutamassa päivässä, kun löysin oireilleni oikean syyn.
Oma historiani on täynnä sairastelua ja epämääräisiä diagnooseja. Jo ihan pienenä taaperona vauvakirjaan on merkitty ensimmäiset korvatulehdukseni, joita seurasi liuta poskiontelotulehduksia ja keuhkoputkentulehduksia. Jokainen flunssa päätyi jollain tapaa keuhkoihin tai poskionteloihin, enkä tarvinnut siihen välttämättä edes kunnollista flunssaa, vaan ihan vaan pelkkä oleminen riitti syyksi saada tulehdustila aikaiseksi. Riitti, että räkää oli keuhkoissa tai onteloissa tarpeeksi, niin jopa laukattiin taas lääkäriin hakemaan antibioottia.
Ja limaahan kyllä riitti: nenä oli kroonisesti tukossa ja minulla oli jatkuva yskä. Ravasin lääkärissä alvariinsa, eikä kukaan tiennyt mikä minua vaivasi. Sain uudenlaista nenäsumutetta, kokeilin erilaisia astmalääkityksiä, suihkeita ja kiekkoja ja tabletteja, mutta mistään ei ollut mitään apua. Kuinkahan monta kertaa kävin allergiatesteissä – ei mitään. En ollut allerginen edes huonepölylle, vaikka sitä pidettiin aika todennäköisenä vaihtoehtona, mitään muuta syytä kun ei keksitty. Uusissakaan testeissä ei löytynyt mitään selittävää tekijää, vaikka niitä toiveikkaasti uusittiin.
Ensimmäiset astmatestit tehtiin muistaakseni nelosluokalla, mutta mitään mainittavaa ei löytynyt. Kävin luottolääkärini luona keskimäärin 5 kertaa vuodessa. Hän tyytyi yleensä vain määräämään kerta toisensa jälkeen saman antibioottikuurin, jolla taudin tiedettiin talttuvan. Se oli ainoa, joka tepsi. Välillä yritettiin taas viritellä uusia testejä, mutta koska mitään ei koskaan löytynyt, se oli niin potilaan kuin lääkärin kannalta erittäin turhauttavaa. Tulosten mukaan olin terve kuin pukki, mutta silti koko ajan sairas. Toiset astmatestit tehtiin lukioikäisenä, jolloin sain jatkuvaan kokeiluun astmalääkityksen. Varsinaista syytä ei löydetty, mutta päätettiin kokeilla, auttaisiko jatkuva lääkitys. Diagnoosiksi minulle kirjoitettiin epätyypillinen astma. Lääkitys tuki hieman pahinta köhinää, mutta tulehduksia se ei estänyt. Vasta vuosia myöhemmin eräs keuhkolääkäri muisti minulle huomauttaa, että voin tilanteen mukaan säätää itse astmalääkityksen määrää, millä olikin hieman positiivisia vaikutuksia yskän voimakkuuteen. Tätä ei vain kukaan ollut hoksannut sanoa aiemmin.
Oli ihan perushuttua olla koulussa puolikuntoisena. En voinut lähteä mihinkään ilman, että taskut olivat täynnä nenäliinoja, sillä niistettävää löytyi koko ajan. Uudet suihkeet eivät auttaneet, vaan nenä oli entistä enemmän tukossa. Sain välillä astmalääkkeitä testaukseen, mutta ne eivät hillinneet jatkuvaa yskää ja tukkoisuutta. Söin välillä myös allergialääkkeitä, mitkä väsyttivät ja olin koulussa välillä aivan raato. Olin kuitenkin tottunut jatkuvaan tuhisemiseen ja köhimiseen, joten en erityisemmin kiinnittänyt huomiota olooni – minulle se oli aivan normaalitila. Olin usein tietysti myös sairaana, mutta hoidin silti koulutehtävät huolellisesti ja kunnialla. Koska jossain kohtaa sain lääkäriltä armahduksen hiihtämisestä (tulin sen jälkeen aina sairaaksi), jouduin liikuntatunneilla kävelemään toisten perässä hiihtoladun viertä: en tiedä, oliko se loppuviimein kovinkaan paljon parempi vaihtoehto. Ylioppilaskirjoitusten preleissäkin istuin puolisairaana nenäliinapaketin kanssa särkylääkkeiden voimalla.
Ensimmäisen keuhkokuumeen sairastin opiskeluaikoina. Olin käynyt flunssan takia YTHS:llä toivomassa peruskuuriani – tunnistin jälleen tutut tulehdusoireet. Lääkäri passitti minut kuitenkin röntgeniin ja kun seisoin pysäkillä, hätääntynyt lääkäri soitti minut äkkiä takaisin: sinulla on keuhkokuume! Olin ihan ällikällä lyöty, sillä oloni tuntui varsin normaalilta. Kuvissa keuhkoni olivat kuitenkin täynnä tulehdusta, antibiootti pitäisi aloittaa heti. Ajoin bussilla takaisin YTHS:lle, sain kuurin ja taltutin tämänkin tulehdustilan.
Jatkoin kuitenkin samaa tuttua tulehduskierrettä ilman keuhkokuumeita siihen asti, että olin 29 ja odotin toista poikaani. Olin raskauden loppuvaiheilla, kun sairastuin. Makasin puolikuolleena kotona pari päivää, kunnes haalauduin lääkäriin. Koska olin raskaana, minut passitettiin osastolle pariksi päiväksi suonensisäiseen tiputukseen. Olo parani nopeasti. Parin kuukauden päästä sairastuin uudestaan ja olin jälleen osastolla. Tästä lähti käyntiin uusi kierre.
Vauva syntyi, mutta kierre jatkui. Enää ei riittänyt poskiontelot ja keuhkoputket, vaan aloin sairastaa keuhkokuumeita toisensa perään. Oireet tulivat nopeasti tutuksi, tunnistin olotilan jo nopeasti ja osasin hakeutua pian päivystykseen. Lapset kävivät katsomassa minua osastolla, tai makasin kotona kotisairaanhoidon juostessa tiputtamassa minulle antibioottia, samalla kun luin lapsille kirjaa. Onneksi tutussa tk:ssa aloin aika nopeasti saamaan ”VIP”-kohtelua: minun ei tarvinnut kuin vihjaista historiastani terveyskeskuksessa, josta minut kiidätettiin pikapikaa yhteispäivystykseen. Vaikka väliin mahtui kyllä änkyröitäkin lääkäreitä, jotka eivät millään luottanut asiakkaan omaan kokemukseen ja tietämykseen: ”Mene kotiin, tulehdusarvo ei ole vielä tarpeeksi korkea, tule huomenna takaisin.” Tietysti tulin, tulehdusarvon ollessa 300.
Oli tuttua maata päivystyksessä perjantai-ja lauantai-iltaisin kuuntelemassa muiden ihmisten valitusta: milloin joku oli sirkkelöinyt rystysensä irti ja milloin muistisairas mummo huusi tuskissaan apua käytävän toisella puolella. Koska en tarvinnut aina jatkuvaa tarkkailua, olin usein käytäväpaikalla kaikkien nähtävillä. Päivystyksessä vierähti useimmiten koko yö, ja pääsin vasta aamuyön tunteina osastolle nukkumaan. Koska en jaksanut ajatella enkä tehdä mitään, pääasiassa kelasin mielessäni: ”Hienoa, olen jaksanut taas muutaman minuutin enemmän, olen jo taas hieman lähempänä osastolle pääsyä. Jes, pärjäsin taas muutaman minuutin, olen entistä lähempänä sitä, että tämä joskus loppuu.” Toisinaan oksentelin, toisinaan jaksoin tehdä pari sanaristikkoa, joskus keuhkot tuntuivat olevan tulessa. Minua risoi potilaiden jatkuva valitus, koska TIESIN että päivystyksessä kestää AINA kauan. Minulla oli iso kassillinen evästä ja tärkeitä tavaroita mukanani, jotta jaksoin jälleen odottaa koko yön. Sitä paitsi näin, että hoitajat ja lääkärit yrittivät oikeasti parhaansa.
Jokainen lasteni flunssa ajoi minut osastolle. Kerrankin olin lapseni neuvolassa kanyyli ja sideharsotuppo kädessä – kotisairaanhoidon piti tulla laittamaan vielä lääkityksiä iltapäivällä, mutta olin sen verran tolpillani, että lapsen neuvola oli pakko hoitaa.
Jotain positiivista sentään oli tapahtunut. Raskaana ollessani lopetin kaikki nenäsuihkeet ja totesin, että ilman niitä nenä pysyi paremmin auki. Keuhkoihin se ei kuitenkaan auttanut.
Jossain kohtaa tuota parin vuoden päivystyskierrettä minusta alettiin huolestua: kai tähän JOKU syy on oltava? Laukkasin infektiopolilla ja keuhkopolilla tutkimuksissa, mutta jälleen mitään ei löytynyt. Kävin läpi aivan ihmeellisiä tutkimuksia, kuten jotain ”hikitestiä”, jossa käsivarteen syötettiin pientä sähkövirtaa niin että se paikka hikosi, ja tuosta hikiläikästä mitattiin jotain pitoisuuksia. Tein kaksi rokotetutkimusta, jossa sain kaksi erilaista keuhkokuumerokotetta ja sen vaikutusta elimistössäni mitattiin. Todettiin, että elimistöni toimii todella mallikkaasti ja ampuu tosi lujaa taudinaiheuttajia vastaan. Papereiden mukaan näytti oikeastaan mahdottomalta, että olin sairas. Silti uudelleen ja uudelleen palasin päivystykseen ja aina lopputulema oli se, että keuhkoni olivat täynnä tulehdushöttöä. Minusta pumpattiin litratolkulla verta ja ties mitä valtimonäytteitä, sekä yritettiin paikantaa keuhkokuumebakteereja – yhtäkään ei saatu kiinni. Rokotteista ei ollut mitään apua, sairastin aivan samalla tavalla kuin ennenkin. Minut laitettiin myös keuhkojen tähystykseen, joka oli lopulta herkän yökkäysrefleksin takia tehtävä nukutuksessa – ei tuloksia, aivan priimakuntoiset keuhkot. Kävin myös ankaralla kädellä läpi omaa sairaushistoriaani tutkien omia päiväkirjojani ja hoitokirjauksia.
Parin vuoden sisään sairastin yhteensä 11 keuhkokuumetta. Joistakin ”parannuttuani” palasin bumerangina takaisin päivystykseen, joten joiltain osin laskut ovat hieman epäluotettavia: oliko kyseessä uusi tauti, vai entisen jatkot?
Eräänä kauniina syyspäivänä olin raahautunut jälleen hierojalle, jolla oli hierojan koulutuksen lisäksi muitakin ”vaihtoehtoisia” koulutuksia. Hänellä oli tapana hoivailla minua painelemalla akupisteitä ja ehdottelemalla muita ei-lääketieteellisiä hoitokeinoja. Otin kaiken enemmän kuin mielelläni vastaan. Tällä kertaa hän sanoi kuulleensa, että joku oli saanut apua keuhko-ongelmiinsa maidottomasta ruokavaliosta. Maito kuulemma lisäsi limaneritystä joillain ihmisillä, mutta sen mekanismia hän ei tiennyt tarkemmin. Tuossa vaiheessa olin valmis syömään vaikka pieniä kiviä, joten maidoton ruokavalio ei kuulostanut ollenkaan vaikealta. Samaan aikaan myös serkkuni oli saanut Antioksidanttiklinikalta ehdotuksen kokeilla maidotonta ruokavaliota, joten hänkin ehdotti sitä minulle. Päätin kokeilla.
Jo parin päivän päästä huomasin olossani selkeän muutoksen. Minulle tyypillinen limaisuus oli poissa ja olo yllättävän kevyt. Sairastuin kuitenkin heti parin päivän päästä ja jouduin osastolle. Tuolla kertaa lääkäri oli kuitenkin ymmällään: näytti siltä, että keuhkokuumeeni oli jostain syystä nyt erilainen, eikä hän ollut enää edes varma, oliko kyseessä keuhkokuume vai mikä – tuloksissa oli jotain kummallista. Tunsin itsekin eron voinnissani.
Se epämääräinen keuhkokuume jäi siltä erää viimeiseksi. Huomasin vointini kohenevan kohisten: en ollut koskaan elämässäni ollut näin limaton, ja vasta nyt kun tulehdusmainen olo oli poissa, huomasin sen olemassaolon. Edes lasten flunssat eivät tarttuneet, olin paremmassa kunnossa kuin ikinä!
En tiedä, oliko kuinka sattumaa, mutta vuoden kuluttua söin vahingossa ruokaa, jossa oli maitoa. Seuraavana päivänä huomasin tutut oireet ja hakeuduin päivystykseen. Tulehdustila oli levinnyt keuhkoihin tutulla kaavalla ja sain antibiootin sen hoitoon. Sen jälkeen olen pitänyt visusti huolta, että mitään maidollista en syö, ja tulehdukset ovat loppuneet kokonaan. En edelleenkään tiedä, oliko se vain sattumaa, mutta en lähde sillä leikkimäänkään.
Olen nyt 40, ja ollut siis 8 vuotta maidottomana ja terveenä. En ole sairastanut yhden yhtä tulehdusta, flunssiakin on minuun tarttunut hyvin maltillinen määrä. Perusflunssaa, muutama korona, ja nekin ovat olleet aika lieviä, särkylääkkeillä olen pärjännyt hyvin. Tällä hetkellä yskin poikieni kanssa kilpaa syysflunssaa, mutta tällainen olotila tuntuu siis varsin harvinaiselta.
On vieläkin vaikea uskoa, miten yksinkertainen syy loppujenlopuksi oli, kukaan ei vain tiennyt sitä. Söin vuosikausia antibioottikuureja ja särkylääkkeitä kuin leipää, kunnes keksin maidon, ja kaikki loppui siihen. Jatkoin seurantakäyntejä infektio- ja astmapolilla suositusten mukaisesti ja lääkärit nyökyttelivät varovasti, kun kerroin maidottomuudestani. Kukaan ei koskaan myöntänyt, että se olisi voinut olla ainoa syy.
Luojan kiitos, samaan aikaan maidottomat tuotteet lisääntyivät räjähdysmäisesti kaupoissa, joten mistään en ole jäänyt paitsi – tai no, maitosuklaata ja joulukonvehteja on kyllä ikävä! Välillä nuuhkin lasten suklaarasioita vähän haikein mielin, sillä en koskaan enää tule syömään niitä. Pärjään asian kanssa kuitenkin oikein hyvin, koska olen sen takia saanut uuden terveen elämän. Kokeilimme myös nuoremman pojan kanssa maidotonta ruokavaliota lapsuuden korvatulehdusten vuoksi, ja yllättävää kyllä, parin maitokokeilun jälkeen korvatulehdus palasi aina uskollisesti takaisin. Nyt vuosien maidottomuuden ( = ei yhtään tulehdusta) hän on palannut kokeilemaan maidollista ruokaa – katsotaan, miten tilanne etenee. Silti hän syö mieluummin maidotonta, koska on jo tottunut sen makuun. Mieheni ja poikani voivat syödä maitoa ihan normaalisti, se ei vaikuta heillä mihinkään. Myös isäni lopetti minun esimerkistäni maidon käytön kokonaan ja hänenkin oireensa helpottuivat huomattavasti.
Joskus joku onneton käy arvioimaan ruokavaliotani sillä, että ihmisen pitäisi juoda maitoa. Miksi pitäisi? Aikuinen pärjää aivan hyvin ilman, kunhan vain muistaa huolehtia riittävästi kalsiumin saannista. Minulla on muutakin tekemistä, kuin viettää lauantai-iltojaan umpitäydessä päivystyksessä humalaisten äijien mölinää ja mummojen ulinaa kuunnellen ja laskien minuutteja siihen, että saa tiputusletkun käteensä.
Monesti mietin, miten olisi käynyt, jos joku olisi osannut vihjata asiasta jo silloin, kun olin lapsi? En ole asiasta kuitenkaan katkera, sillä miten olisi voinut? Vaikka voisin pitää pitkän luennon nykylääketieteen monista vinksahtaneista asioista, olen ikuisesti kiitollinen kaikesta siitä hoivasta ja avusta, jota sain. Tiedän, että jokainen teki työtä omalla tietämyksellään ja yritti auttaa parhaansa mukaan – enempään he eivät olisi pystyneet. Tarvitsin tämän koko matkan, jotta osaisin nykyisin olla kiitollinen joka ikisestä päivästä, jonka saan viettää ilman tulehdusta keuhkoissa ja nenä täysin auki. Ehkä voin omasta kokemuksestani viisaampana valaa luottamusta jollekulle toiselle. Elin siis koko lapsuuteni, nuoruuteni ja pitkän pätkän aikuisuuttakin ”sairaana”. Yksi identiteettini perusmääritteistä oli: ”Olen koko ajan sairas.” Nyt olen kahdeksan vuotta opetellut kirjoittamaan tarinaani uudelleen terveen näkökulmasta.
Niin, ja epäilen edelleen, että oliko yksikään tulehduksista tai varsinkaan keuhkokuumeista bakteerin aiheuttama, vai ”näyttelikö” vain kehoni keuhkokuumeista ”höttöä” maidon aiheuttaman tulehdustilan vuoksi koko ajan kasvavalla volyymillä? Olen varma, että paraskin lääkäri voi joskus nähdä sitä mitä haluaa nähdä, tuttua ja turvallista, jos hän ei tiedä mistä oikeasti on kyse. Olen vakuuttunut siitä, että kehon oli pakko huutaa koko ajan vain lujemmin ja lujemmin apua, että löytäisin viimein oikean syyllisen ja nujertaisin sen.
Ja vielä kerran päivystyksestä nariseville: päivystyskin on eräänlainen asenne. Kiireen syy ei ole lääkärien eikä hoitajien, vaan jokainen siellä kohtaamani teki töitä täydellä sydämellä, usein yliaikaa ja vilpittömästä halusta auttaa. Syy on yhteiskunnan rakenteissa, jotka eivät anna lääkäreille ja hoitajille tarpeeksi aikaa ja resursseja hoitaa työtään kunnolla. Jos siis joskus vietät viikonloppuyösi päivystyksessä (toivon todellakin, ettet vietä!), hoitajien työt eivät valittamalla lopu – päinvastoin. Joskus kiireessä tulee huteja ja väsynyt lääkäri ei välttämättä jaksa eikä ehdi kohdata potilasta kovin kokonaisvaltaisesti, mutta hekin ovat vain ihmisiä. Koska en jokaista voi kiittää erikseen, toivon että tämä yleinen kiitos tavoittaa joskus jossain muodossa kaikki hoitajat, apulaiset, tk-, sairaala-, lääkärikeskus-, poliklinikka-, ja erikoislääkärit, aulahenkilökunnan, siivoojat, hoitotyön ja lääketieteen opiskelijat, sivarit (jotka pukkasivat minua pyörätuolilla röntgeniin) ja sairaalakuljettajat (jotka kyytivät minua pitkin käytäviä sängyllä), ruokajakeluhenkilökunnan, keittäjät, laboratoriotyöntekijät, röntgenhoitajat, välinehuoltajat, kätilöt ja neuvolatädit – kaikki, jotka ovat jollain tavalla hoitooni koskaan osallistuneet, kyselleet vointiani ja auttaneet parhaansa mukaan. Olen aina saanut hyvää hoitoa kiireestä huolimatta. KIITOS.
